Kolumni

Älä lakkaa oppimasta uutta

Satu Lehtonen: Aion lakata kehumasta ihmisiä selän takana ja kertoa kehut suoraan päin naamaa.

Tänä kesänä elvytin kaksi pitkään jäissä ollutta harrastusta: moottoripyöräilyn ja ratsastuksen.

Molemmat olivat kaihertaneet takaraivossa vuosia – mieli tekisi, mutta olenko jo liian vanha, liian kömpelö ja liian varovainen?

Aluksi pelotti, mutta nopeasti tasapaino löytyi lihasmuistista ja rohkeuttakin alkoi karttua.

Varsinkin ratsastukseen kynnys oli aluksi korkealla. Pelkojen voittaminen ja vähittäinen uuden oppiminen on tuottanut sellaisia onnistumisen elämyksiä, että lähipiirikin on saanut kuulla tätimaastotunneistani kyllästymiseen asti.

Eräänä päivänä selitin lounasseuralaisilleni, miten taas olin kokenut ahaa-elämyksen: oppinut erottamaan, milloin hevonen eteni puhdasta ravia ja milloin peitsasi eli siirsi saman puolen etu- ja takajalkaansa samaan aikaan.

Olin hoksannut, että ravin tunnisti siitä, että pystyin vaivatta keventämään. Kun hevonen siirtyi peitsiin, meno muuttui kohellukseksi ja oudoksi keinunnaksi. Rytmi hävisi, keventäminen ei onnistunut, ei myöskään laukan nosto.

Ryhdyimme miettimään, mitä uutta kukin lounasseurueen jäsen oli viime aikoina oppinut.

Yksi oli opetellut kyrillisten kirjainten kaunokirjoituksen. Tieto hiljensi muun seurueen hetkeksi – eihän tuolle voi vetää vertoja.

Sitten sovimme, että pienetkin asiat lasketaan.

Yksi oli havainnut, ettei mustikkaa sisältävää kosmetiikkaa kannata käyttää kylpyhuoneessa, jossa on valkoinen matto.

Toinen oli oppinut kantapään kautta, että riippumajoitteessa ei nukuta rivissä, vaan päät kulmia kohti, jalat keskustassa. Ja toisaalta, ettei taaperon kanssa ehkä kannata nukkua riipputeltassa ollenkaan.

Keskustelusta tuli hyvä mieli niin minulle kuin varmaan muillekin. Että kiireisen arjen rutiinien keskellä pystymme sentään edelleen oppimaan uusia asioita.

Huomasimme, miten uudet asiat virkistävät aivoja ja lisäävät jaksamista. Mietimme, voisiko joka päivälle tai edes joka viikolle asettaa jonkin uuden oppimistavoitteen, vaikka kuinka pienen.

Että oppisi vaikka vain jonkin uuden termin merkityksen tai selvittäisi lopulta itselleen, millaista muovia saa ja ei saa laittaa kierrätyssäiliöön.

Yhden asian päätin heti opetella: Lakkaan kehumasta ihmisiä selän takana. Sen sijaan sanon heille suoraan päin naamaa, mitä ajattelen.

Oivallus iski, kun toimitussihteerivuorossa valitsin kuvaajan tarjolle laittamista kuvista niitä, jotka pääsisivät lehden sivulle. Hihkuin lähellä istuville kollegoille, miten nämä ovat taas niin mahtavia, etten millään osaa valita, haluaisin taittaa ne sivulle kaikki!

Sitten tajusin, ettei satojen kilometrien päässä työtään tekevä kuvaaja todellakaan ole kärpäsenä katossa kuulemassa näitä kehuja, vaan ne pitää hänelle erikseen välittää.

Eikä se kollega, jonka kirjoittama juttu liikutti minut kyyneliin, tiedä sitä, ellen itse kerro. Hän saattaa aivan turhaan miettiä, oliko jutulla mitään merkitystä kenellekään.

Mitäpä jos me kaikki opettelisimme kehumisen taidon – ei mitään katteetonta hymistelyä, mutta sanottaisiin suoraan silloin, kun aihetta on. Se saattaisi auttaa aika monia jaksamaan paremmin.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Teemu Pukki tekee paljon maaleja, mutta yksi Suomen paidassa oli erityisen taidokas

Mitä tänään syödään ja muita kirosanoja

”Pienemmästä puumäärästä enemmän lisäarvoa” -ratkaisut erinomaisia