Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Sänkipeltolaukkaa

"Kerrankin saa päästää hevosen pitkälle, peltoa ahmivalle laukalle, eikä tarvitse heti jarruttaa. Vähän jännittää, katse vilkuilee peltoa myyränkolojen varalta ja sitten vain nautitaan vauhdista."

Syksy tuo tulessaan pimeyttä, vettä, kuraa, kylmyyttä ja sen myötä hevosenomistajalle paljon lisätöitä. Ideaali olisi kuiva, aurinkoinen kuulas syksy, joka sitten muuttuu kertaheitolla pikkupakkasiksi, jotka kovettavat maan, ennen kuin puuterilumi laskeutuu ja sulaa sitten heti maaliskuussa pois.

Silti syksyssä on yksi iloinen asia, mistä lähes jokainen hevosenomistaja ymmärtää ottaa ilon irti. Nimittäin sänkipellot.

Kun naapurimme pui viljat viereiseltä valtavalta pellolta, soitan hänelle jokasyksyisen puhelun ja kysyn luvan ratsastaa pellolla. Tiedän jo hyvissä ajoin kertoa, että nämä pellolle menossa olevat hevoset eivät syö kauraa, eli hukkakauraa ei tarvitse jännittää.

Ymmärtäväinen naapuri antaa luvan ja sitten mentiin. Kerrankin saa päästää hevosen pitkälle, peltoa ahmivalle laukalle, eikä tarvitse heti jarruttaa. Vähän jännittää, katse vilkuilee peltoa myyränkolojen varalta ja sitten vain nautitaan vauhdista.

Minulle sänkipellot tarkoittavat erittäin tervetullutta vaihtelua kentän kiertämiseen, sillä minua nolottaa mennä hevoseni kanssa maantielle.

Hevosihmiset meuhkaavat tasaisin väliajoin sosiaalisessa mediassa autoilijoista, jotka eivät hiljennä tiellä, kun vastaan tulee hevosia. Se on toki todella harmillista ja aiheuttaa tietenkin vaaratilanteita. Ymmärrän myös, etteivät autoilijat välttämättä ymmärrä, että ihminen, joka tuo hirvenkokoisen eläimen tien varteen kulkemaan, ei yllättävän tilanteen sattuessa ehkä pystykään hallitsemaan eläintään niin kuin pitäisi.

Hevosen ainoa luonnollinen puolustusmekanismi on pakeneminen, ja sen se saattaa tehdä, jos jotain oikein yllättävää ja pelottavaa sattuu.

Sitten pitäisi vielä ymmärtää, mikä juuri kyseistä hevosta pelottaa. Se tekee asiasta vielä monimutkaisempaa.

Minun hevoseni esimerkiksi ei pelkää autoja, mutta pelkää kuollakseen hiihtäjiä. Ne liikkuvat hiljaa ja oudon nopeasti. Hiihtoliike ilmeisesti vaikuttaa hevosen silmään siltä, että kohta hyökätään. Minä oikein tunnen selässä istuessani kuinka hevosen sydän jyskyttää, kun hiihtäjät lipuvat ohitse.

Tilannetta ei yhtään helpota se, jos metsätiellä vastaan tuleva hiihtäjä hämmentyessään hevosen jännittynyttä olemusta pysähtyy paikalleen ja on suomalaiseen tapaan hiirenhiljaa.

Minä istun aikapommin päällä ja koetan tervehtiä toivoen, että hiihtäjä vastaisi edes jotakin, sillä usein juuri puhe paljastaa pelottavan hiihtäjän ihan tavalliseksi ihmiseksi ja hevonen rentoutuu.

Käyn siis maastolenkeillä verraten harvoin. Mutta kun käyn, hymyilen vastaantuleville autoille kuin heikkopäinen ja koetan olemuksellani viestittää, että anteeksi, mutta joskus minä ja hevoseni tarvitsemme tätä, pitkää rentouttavaa hölkkää hiekkateitä pitkin.

Ja oikeastaan kaikki hiljentävät ja hymyilevät takaisin.

Mutta aina kuulee niistä tilanteista, kun joku ei hiljennä ja jollekulle käy huonosti. Joten koetetaan antaa tilaa ja jaksaa katsella myös nelijalkaisia liikenteessä.

Itsekästähän se tavallaan on tulla sinne autoteille pyörimään, mutta eiköhän sinne mahduta, kun ajatellaan, että se kiire ei ole siitä yhdestä kurvista kiinni, ja monimuotoinen ja aktiivinen maaseutu eläimine kaikkineen on oikeastaan aika kiva juttu.

Eikä kaasun painaminen tien poskessa seisovan hirven edessä ole se järkevin vaihtoehto, joten tuskin sitä kannattaa tehdä hevosenkaan kohdalla.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Keittiön kahtiajako – voit kuunnella kolumnin myös Hennin kertomana

Matti Ristisen unelma toteutui Kari Tapiosta kertovassa Olen suomalainen -elämäkerta­elokuvassa

Syyskuun Kantri ilmestyi!