Kolumni

Mutta missä ovat ne järvet ja puhdas ruoka?

Raivataan pusikot ja tehdään metsistä järvien kohdalta sen verran harvoja, että järvet saadaan näkyviin.

Unkarin pääkaupungista Budapestista voi matkustaa junalla kauas länteen muutamalla eurolla. Rata nuolee suuren Balaton-järven rantaviivaa, ja maisema on kerrassaan upea. Kun pääkaupungissakin virtaa vuolas Tonava, maasta voi syntyä hyvinkin vetinen ja vehreä mielikuva.

Entä Suomesta? Maatamme markkinoidaan tuhansien järvien maana, ja joku aina korjaa, että ei niitä muuten tuhansia ole, vaan kymmeniätuhansia. Vielä pahempaa.

Olen nimittäin joutunut kiusallisiin tilanteisiin ulkomaalaisten kävijöiden kanssa. Eräskin sveitsiläinen seurue tuli maahamme harrastamaan omaa urheilulajiaan. Retken kohteena oli pikkukunta keskellä Järvi-Suomea, ja siellä me tapasimmekin.

Kyselin, miltä maamme näytti.

"No, tuota", alkoi vaisu vastaus. "Teillä on aika paljon metsää."

Niin?

"Kas kun meillä Sveitsissä maiseman näkee jotenkin paremmin, vuoret ja kylät ja sellaiset, wau!"

Ymmärsin. He olivat vuokranneet Jyväskylästä auton ja ajelleet kymmeniä kilometrejä läpi vesipitoista isänmaatamme, mutta nähneet pelkkää metsää.

Tai oli siellä yhdessä kohdassa vilahtanut järvikin. Mutta pääosin ensivaikutelmaksi ei tullut järvi- vaan pusikko-Suomi. Tämän kokemuksen tuntuu jakavan moni suomalainenkin.

Sveitsiläiset arvelivat maamme olevan silti oikein kaunis, etenkin ylhäältä katsottuna.

Tuumin tässä, että jos ihminen tulee Suomeen tuhansien kilometrien takaa kauniiden järvimaisemien perässä, pitäisikö hänelle antaa maisematakuu tai rahat takaisin?

Toinen ehdotukseni on asian korjaaminen etukäteen. Raivataan pusikot ja tehdään metsistä järvien kohdalta sen verran harvoja, että järvet saadaan näkyviin.

Raivausrahat voi ottaa kunnan tai vaikka Visit Finlandin projektirahoista ja kaadetun kasvuston käyttää bioenergiaksi.

Kyllähän maatamme myydään myös revontulilla, mutta niistä nyt ei takuuta ehkä kaivatakaan. Järvi ei ole kuitenkaan samanlainen satunnainen ilmiö.

Kuten ei muuten ruokakaan. Tuntui aivan yhtä nololta, kun samainen sveitsiläinen joukkio kyseli minulta, mitä täällä Suomessa yleensä syödään. He olivat käyneet ison kaupungin ravintolassa ja olivat oikein tyytyväisiä, mutta täällä pikkukunnassa ei sitten saanutkaan kuin pitsaa ja kebabia. Ja Suomen kun piti olla puhtaan lähiruuan luvattu maa.

Nyt kun matkailun kesäkausi kääntyy syksyyn ja isot virrat hiipuvat, voisi kääntää katseen ensi kesään. Maatiloilla on paljon töitä eivätkä kaikki kaipaa vieraita riesakseen. Mutta voisivatko emännät ja isännät verkostoitua talven aikana sen verran, että jos kylällä ei ole ravintolaa tai majapaikka ei itse halua kokata, edes joku saisi toimitettua vieraille makaronilaatikkoa, kinkkukiusausta, kaupan karjalanpiirakoita ja munavoita tai korvapuustit, vaikka sitten eineksistä tuunattuina?

Entä pihalle parkkipaikka paketti- tai matkailuautolle, jonka väki pääsisi pikkurahalla suihkuun tai saunaan, saisi sähköä ja suomalaista ruokaa tai edes aamiaissämpylät? Asiaa kannattaa lähestyä miettimällä itseään: mitä toivoisit, paljonko maksaisit? Mitä teetkin, aloita pienesti ja tee se hyvin, jotta hyvä Suomi-kuva säilyy.

Opin hiljattain, että pelkästä palvelusta puhuminen on vanhanaikaista. Tärkeämpää on tunnistaa, mitä asiakas oikeasti tarvitsee. Sille on nimi: mielentila. Palveluhenkilön oikeaa mielentilaa tarvitaan, että asiakas saa etsimänsä maiseman ja makuelämyksen.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Lukijalta: Tekonurmikentän remonttia eivät muoviroskasta ja lämmityspäästöistä huolimatta vastusta varmaan edes vihreät

Lakkoja vai ilmasto­tekoja?

Matkailussa on maaseudun tulevaisuus