LUE NÄKÖISLEHTI: Postin lakon vuoksi kaikki MT:n artikkelit ja näköislehti luettavissa vapaasti
Kolumni

Suomesta rakennettiin sotien jälkeen hajautettu hyvinvointivaltio – nyt se on lähes kokonaan purettu

Keskittäjät ovat saaneet tällä vuosituhannella sanella poliittista keskustelua, eikä yksikään puolue ole sitä aidosti haastanut.

Suomesta rakennettiin sotien jälkeen 1950–1980-luvuilla niin sanottu pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Kattavien julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen kautta tavoiteltiin korkeaa elintasoa ja kansalaisten tasa-arvoa.

Mallia otettiin ennen kaikkea länsinaapurista Ruotsista.

Suomessa hyvinvointivaltioprojektissa oli alusta saakka mukana vahva alueellinen painotus.

Luotiin maan eri laidoille ulottuvat yliopisto- ja varuskuntaverkostot. Pohjoinen Suomi teollistettiin valtiojohtoisesti.

Uusia teitä ja rautateitä rakennettiin syrjäisimpiin taajamiin ja kyliin saakka.

Julkiset palvelut haluttiin saattaa kaikkien ulottuville, jolloin kirkonkyliin perustettiin terveyskeskukset ja maakuntiin aluesairaalaverkosto.

2000-luvulla aluekehityksen suunta on Suomessa kääntynyt jyrkästi.

Aluesuunnittelun ja -maantieteen professori Sami Moision mukaan hajautettua hyvinvointivaltiota on purettu tällä vuosituhannella kiihtyvällä vauhdilla.

Kilpailukykyajattelua korostava metropolivaltio on haastanut ja nujertanut hajautetun hyvinvointivaltion ihanteet poliittisessa keskustelussa.

1950-luvulla syntynyt aluepoliittinen ajattelu on hylätty, ja kehityksen painopistettä on siirretty 5–10 suurimpaan kaupunkiin.

Ulkopuolelle on jäänyt laajoja maaseutualueita sekä merkittävä joukko pieniä ja keskisuuria keskuksia, joiden kehittäminen on 2000-luvulla ollut olematonta.

Varuskunta- ja yliopistoverkostoa on karsittu ja keskitetty. Melkein kaikki aluesairaalat on jo lakkautettu.

Selvää on, että jälkiteollisen yhteiskunnan yhdyskuntarakenne on keskittyneempi kuin maatalousyhteiskunnassa. Maa- ja metsätalouden työpaikkojen raju vähentyminen ei voi olla näkymättä syrjäkylillä.

Aluepoliittinen ajattelu on kuitenkin lähtenyt siitä, että laajan maan voimavarat pitäisi pyrkiä ottamaan mahdollisimman hyvin käyttöön – kulloisestakin yhteiskunnan kehitysvaiheesta riippumatta.

Kansalaisille on pyritty turvaamaan mahdollisimman tasa-arvoinen asema riippumatta siitä, minne he ovat sattuneet syntymään ja missä asuvat.

Keskittäjät ovat saaneet tällä vuosituhannella sanella poliittista keskustelua, eikä yksikään puolue ole sitä aidosti haastanut.

Jyrki Kataisen (kok.), Alexander Stubbin (kok.) ja Juha Sipilän (kesk.) hallitukset harjoittivat 2010-luvulla erittäin keskittävää yhteiskuntapolitiikkaa.

Ehkä hälyttävintä on ollut huomata, miten vähiin aluepolitiikan kannattajien ideat ovat käyneet.

Puheet ovat usein typistyneet liturgiaan ja korulauseisiin koko maan asuttuna pitämisestä.

Ristiriita keskustalaisten tupailtapuheiden ja käytännön politiikan välillä on ollut liian jyrkkä, kun Suomea on Sipilän johdolla keskitetty muutamaan suurimpaan sumppuun.

Antti Rinteen (sd.) hallituksen aloitettua työnsä on Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta alkanut, todella pitkästä aikaa, kuulua aluekehitykselle myötämielisempiä äänenpainoja.

Pääministeri Rinteen lisäksi koko maan kehittämisen tärkeyttä on korostanut keskustan puheenjohtaja, elinkeinoministeri Katri Kulmuni.

2020-luvun elinvoima­politiikka ei voi enää olla samaa ruisleipää kuin Urho Kekkosen aikakaudella, sillä maailma ympärillä on muuttunut rajusti.

Koulutuspolitiikka on kuitenkin ollut, ja on edelleen, tärkeintä aluepolitiikkaa.

Yliopistoverkoston alueellinen kattavuus on turvattava kaikissa olosuhteissa. Toisen ja kolmannen asteen koulutuksen aloituspaikkoja täytyy lisätä maakuntakeskuksissa ja seutukaupungeissa.

Koulutusjärjestelmää kokonaisuutena on kehitettävä työelämälähtöisempään suuntaan, jolloin elinkeinoelämän paikalliset tarpeet tulevat huomioiduiksi.

Toinen täsmäkeino on rajun väestökadon ja äkillisen rakennemuutoksen alueiden siirtäminen alemman verotuksen piiriin. Voisiko esimerkiksi Kainuuseen, Itä-Lappiin ja pohjoiseen Keski-Suomeen luoda erikoistalousalueita? Norjassa on hyviä kokemuksia vastaavista järjestelyistä.

Valtiolliset työpaikat on 2000-luvulla imuroitu tehokkaasti maakunnista pääkaupunkiseudulle. Digitaalisten yhteyksien ja etätyön aikakautena on järjetöntä vaatia kaikkia valtion valkokaulustyöläisiä työskentelemään vierekkäisissä konttorirakennuksissa Helsingissä.

Kolmas täsmäkeino pitää sisällään etätyömahdollisuuksien kokonaisvaltaisen hyödyntämisen sekä valtion työpaikkojen hajauttamisen. Muut Pohjoismaat ja Viro ovat ottaneet viime vuosina huomattavia harppauksia tähän suuntaan, mutta Suomessa ei ole tapahtunut mitään vastaavaa.

Jotta maakunnissa voidaan jatkossakin asua, on maakuntakeskusten ulkopuolella kyettävä säilyttämään riittävä palvelutaso.

Hallituksen pilotoima kyläkauppatuki on hyvä alku, mutta jatkossa mallia on kehitettävä enemmän maaseudun monipalvelupisteiden suuntaan.

Tulevaisuudessa yhä useamman maaseututaajaman kaikki palvelut haetaan monipalvelupisteistä, joihin on kauppapalveluiden lisäksi keskitetty myös esimerkiksi huoltoasema- ja apteekkipalveluita sekä asiamiesposti.

Viides asia on toimiva infra, puhuttiinpa sitten rautateistä, tiestöstä tai verkkoyhteyksistä. Kiinteät laajakaistayhteydet on viimein ulotettava kaikkien saataville.

Suomeen tarvitaan myös nopeita junia sekä paljon lisää nelikaistaisia valtateitä, jotta maantieteellisesti laajan maan saavutettavuus kohentuu.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Pidetään koko Suomi mieluummin asuttuna kuin miehitettynä

Kaupungistumiselle halutaan suitset

Suomi on maalainen