Kolumni

Rakasta, sillä tänään hevonen on hengissä

Raviväen syksyyn purjehti lokakuussa synkeä pilvi, kun Ravinetti kertoi uutisen: Graceful Swamp on poissa.

Vielä edellisenä iltana se oli vaikuttanut virkeältä. Aamulla hevonen puhalsi karsinassa sieraimet suurina ja menehtyi muutamaa tuntia myöhemmin leikkauspöydälle.

Lyhyeksi jäänyt ura vihjasi poikkeuksellisesta lahjakkuudesta: Sämpylä voitti 36 startistaan 29.

Näitä vaan sattuu, sanoi hevosensa juuri menettänyt Erkki-Pekka Mäkinen.

Mitäpä muuta tuossa tilanteessa voi sanoa. Niin sattuu.

Kuolema tuntuu kaukaiselta, kun hevoset jyristävät ohi raviradalla tai laukkaavat hännät pystyssä laitumella. Niiden liehuva harja on kuin liputus elinvoimaisuudelle.

Mahtavinkin voima on kuitenkin haurasta – hevoset, nuo elämäntaitajat, opettavat meille myös sen.

Jo hevosen ruuansulatuskanava on kuin toteutumistaan odottava katastrofi.

Valtava suolisto on niin epämääräisesti kiinnittynyt sykkyrä, että suoliston asentovirheet ovat yleinen äkillisten kuolemien aiheuttaja.

Rotan ohella hevonen on myös yksi harvoja eläimiä, joka ei pysty oksentamaan syötyään jotakin sopimatonta.

Tapamme pitää hevosia tuottaa niille tahattomastikin stressiä, mikä ei ainakaan vähennä riskejä.

Mitä onnettomuuksiin tulee, hevoset tuntuvat olevan epätodennäköisyyksien mestareita. Ei ihme, että ne kiehtovat veikkaajia.

Maailman parhaaksi kenttäratsuksi valitun Ypäjä Karuson matka olympialaisiin katkesi jo lastaussillalle.

Hevonen ehkä säpsähti jotakin, peruutti ja kolautti jalkansa lukituskoukkuun. Ruuna päätyi Ateenan ratojen sijaan leikkauspöydälle.

Piia Pantsu kuvaili onnettomuutta täysin epätodelliseksi: Karusoahan oli kuljetettu lukemattomia kertoja.

Elämänkokoiset menetykset ovat hevosen lähellä pienen kohtalon töytäisyn päässä.

Kuten erään ihastuttavan varsan kanssa, joka liukastui tarhassaan jouluaattoaamuna. Tai oriin, jota kuntoutettiin pitkään. Ori toipui, sai potkun jalkaansa ja kuoli.

Lievästi sanottuna epätodennäköinen tapaus oli myös Killerin raviradalla juossut ruotsalaisruuna, joka törmäsi naurulokin poikaseen ja taittoi niskansa.

Tällaisen elämän opetus tuntuu julmalta: miksi epäreilussa maailmassa kannattaisi edes yrittää?

Silti hevoset tuntuvat ennemmin opettavan jotakin muuta. Terve hevonen on pieni ihme, mutta taika voi haihtua milloin vain.

On siis syytä riemuita elämästä tässä ja nyt, ankean marraskuun keskelläkin.

Jos perheeni hevosen paperit pitävät paikkansa, se on nyt 27-vuotias.

Papparainen on ikänsä puolesta hyvässä seurassa: Charme Asserdal eli 29-vuotiaaksi. Viesker ja Ypäjä Karusokin porskuttavat – ainakin jutun kirjoitushetkellä.

Huolellisuudesta tuon hevosen kestävyys ei ainakaan ole ollut kiinni. On pikemminkin melkein luonnonlaki, että tarkimmalle tyypille osuu tallin vaivaisin hevonen.

Elämä aktiivipihatossa laumassa liikkuen on tosin todennäköisesti tuonut sille lisävuosia.

Katson, kun ruuna syö iltaheiniään pieni valkoinen tamma vieressään. Silmien yllä olevat kuopat ovat syventyneet, mutta katse on eloisa.

Harmaana päivänä ruunan levollinen olemus on kuin ämpärillinen auringonsäteitä: se on vielä tässä.

Eikä huomisesta tiedä kukaan.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Video: "Pidän kilpailemisesta, sen vuoksi olen tämän elämäntavan valinnut" – Veera Peltokangas pyrkii kenttäratsastuksessa maailman parhaimmistoon

Katso video: Veera Peltokangas ja Candy Girl kiitävät Ypäjän maastoradalla hopeamitalin arvoisesti – maisema vaihtuu 550 metriä minuutissa!

Mistä hevosen stressin huomaa? Silmät kertovat yllättävän paljon, huomasivat ratsastuskouluhevosia tarkkailleet tutkijat