Kolumni

Kuka tahansa meistä voisi olla fatimdiarra

"Helsinki on Suomi niin monelle, mutta minun Suomeni se ei ole. Minulle se on Suomen nurkkaa, yksi laita laajassa, vaikka minulle opetettiin koulussa, että Suomi on yksi."

Osa meistä on voikukkia, jotka tarttuvat kotimultaan niin sitkaasti, ettei niitä juurita edes väkivallalla.

Ajatuksenhöttyrä ilmestyi päähäni, kun tamppasin syystalvella Helsingin katuja. Finlandia-ehdokkuus oli tuonut minut kaupunkiin, joka on minulle vielä melkein nelikymppisenäkin kaukomaita – outo paikka, jossa en osaisi asua.

En ymmärrä mihin kaikki ne ihmiset ovat menossa ja miksi ovat niin huolella laittautuneet. Missä he asuvat? Pitävätkö he elämästään?

En opi kai koskaan kulkemaan Helsingissä. Eksyn koko ajan. Kai se johtuu siitä, että jään tuijottamaan vääriä asioita, yksinäistä kissaa ikkunan takana, kesyjä puluja, kerjäläistä, jonka ohi kaikki kävelevät ilmeettöminä.

Ympyräisillä kivillä koristetussa puistossa katsoin tyylikästä herraa, joka käveli pussi kädessä nöyrän näköisenä koiransa perässä ja odotti, että perheen pää saisi aikaan tärkeimmän ponnistuksensa, höyryävän koiranpaskan. Miehen joka-aamuinen rituaali oli kävellä puistoon ja rukoilla johtajaa kyykkäämään.

Kai se oli sitä eläinrakkautta.

Näin paljon isoja rakennuksia, edelläkävijyyttä ja valtaa. Tajusin, että täällä maaseudunkin asiat linjataan. Täällä pohjoisen puolustajat kertovat minunkin nimissäni, mikä operaatio olisi tällä kertaa pohjoiselle hyväksi.

Jostakin syystä Helsingissä on aina haluttu ajatella, että pohjoiselle on ollut sodan jälkeen eduksi kaikki valtava ja peruuttamaton.

Peräpohjalaisten kotikuntojeni suot on raavittu ojia täyteen. Metsä on sirpaleina, pientä ja tiheää. Vedet soljuvat humuksesta mustana kohti Tornionväylää, joka sentään purkaa itseään vielä vapaana mereen.

Taimenpurot on ruopattu, niissä on uitettu puuta aikansa ja sitten unohdettu.

Joskus jahtimaita kulkiessa tuntuu, että sota jäi suomalaisilla jotenkin päälle. Suomalainen tuntee työnsä tehdyksi vasta sitten, kun tanner näyttää Ihantalalta myyttisen selkäsaunan jälkeen.

Noissa suuroperaatioiden raunioissa minut on tuomittu elämäni vaeltamaan. On annettu ymmärtää, että olisi syytä mennessään vähän kehuskella näitä ponnistelujen tuloksia. En pysty.

Helsingissä notkui koko joukko ulkomaalaisia, jotka kuvasivat riemukkaina matkakohdettaan. Kai he ajattelivat olevansa Suomessa. Tämä oli se Pisa-maa, Kimiräikkönen-land, onnellisten valtakunta.

Samaa betoninharmaata pohjoisessakin Suomena syötetään. Jos Helsingissä sataa, aamutelkkarin pirteä ihminen päivittelee siitä koko kansalle. Jos oikein tuiskuttaa, valtakunnan mediat katsovat, että inarilaisten ja haapajärvistenkin on tarpeen se nähdä ja laittavat suoraa lähetystä tulemaan.

Helsinki on Suomi niin monelle, mutta minun Suomeni se ei ole. Minulle se on Suomen nurkkaa, yksi laita laajassa, vaikka minulle opetettiin koulussa, että Suomi on yksi.

Suomi oli yhteiset arvot, Luther ja Kekkonen, yhdessä mäihätyt sodat, jonka kalmanhajuisista montuista kaikki yhdessä ponnistavat kohti auvon aikaa.

Tietenkin se oli höpötystä, tarina. Suomi on aina ollut monta ja enemmän. Suomi – heimojen sekamelska, mielikuvituksen tuotetta, hullu unelma ja kiihkeitä kynän vetoja kartalla.

Suomen valtio on paljon vähemmän totta kuin ilmastonmuutos, joka sentään on mitattua dataa. Silti vain ilmastonmuutoksen olemassaolosta kamppaillaan. Aika outoa menoa.

Reissullani kuuntelin stadilaisia. Heidän leveä murteensa ärsytti. Olin näkevinäni heissä asuinpaikasta kumpuavaa arroganssia. Moni on niin täysillä helsinkiläinen, että muu Suomi on yhtä laajaa sivulausetta.

Vihreiden nykyinen varapuheenjohtaja Fatim Diarra kiteytti taannoin, että ainoa syy muuttaa metsään on insesti ja se ettei kukaan kuule, kun vaimo huutaa.

Se oli tylysti sanottu.

Loukkaannuin Diarran töräytyksestä, vaikka tiesin, että se oli vain somehuumoria. Nykyään ajattelen, että voisin olla itse fatimdiarra.

Minussa on sellaista kukkopoikaa, että jos maailman kumu olisi heittänyt minut Helsinkiin varttumaan, olisin epäilemättä etunenässä lyömässä landea. Pitäisin muuta Suomea joutomaana, josta kaikki järkevät ja urasuuntautuneet haluavat pois.

En osaisi kaivata Stadista mihinkään, sillä olen se voikukka – hän joka juurtuu. Kiertäisin katujen kehääni vuodesta toiseen niin kuin kierrän tuttuja jahtimaita.

Muistan sen nuorukaisen 2000-luvun alussa, joka ilmoitti varmana totuutena, että ihmisen pitäisi syntyä ja kuolla samalla jokitörmällä. Miksi se ei pätisi Töölönlahteen, jos sinne olisin syntynyt?

Olisin hesalainen pahimmasta päästä, Diarran aateveli ja kenties ystävä. Joisimme kahvilassa kestävästi tuotettua kahviuutuutta kauramaidolla. Siirtelisin värikästä Cousteau-pipoani ohimollani, haukkaisin vegaanista leivosta ja kelluisin helsinkiläisessä erinomaisuudessani.

Niin se varmaan menisi. Emmekö lopulta ole sitä, mistä tulemme?

Kun reissuni lopuksi istahdin junaan, pimeä oli niellyt jo Helsingin. Valojen vilinä ikkunan takana harveni kilometri kilometriltä eikä aikaakaan kun pimeni. Olin taas maalla.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Ehkä viimein olin tajunnut, mitä se tarkoittaa.

Kirjoittaja Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija

Lue myös kirjailijan esittely (Plus-juttu tilaajille):

"Sivusta seuraan tätä teidän hulluutta täällä" – kolumnisti Pekka Juntti katsoo Suomeen rajan takaa Ruotsin puolelta

Lue lisää