Kolumni

Saatujen työpaikkojen edunsäilytysyhdistys

Hallitus tavoittelee sataa­tuhatta uutta työpaikkaa, mutta sen saavuttaminen ei näytä kovin todennäköiseltä. Pitäisi saada talouskasvua, jotta saadaan työtä kansalle ja toisinpäin. Mutta nyky­toimilla kasvu ei käynnisty eikä työttömyys taltu.

Kestävään kasvuun pienellä kansantaloudella on yksi konsti: vienti. Kotimarkkinoiden veto auttaa jonkin aikaa, mutta jos siihen ei ole muuta konstia kuin ottaa velkaa velan päälle niin kuin viime vuosina on tehty, ei kestävyydestä ole tietoakaan.

Miten sitten saadaan vientiä aikaan? Jos kysytään ammatti­yhdistysliikkeeltä, niin eihän se vaikeaa ole: suuryritysten pitää alkaa viedä. Jos ne eivät siihen pysty, vaihdetaan johto. Myös valtion mukaantulo auttaa.

Mutta ei se taida olla niin helppoa. Tahdon ja yrityksen lisäksi pitäisi olla osaamista, tietoa, tutkimusta ja kilpailukykyä.

Osaamattomuuteen ei ainakaan auta, että hallitus leikkaa koulutusta ja tutkimusta. Koulutus, edistys ja innovaatiot ovat kaikkien tunnustama tie hyvinvointiin. Lisäksi tarvitaan kustannuskilpailukykyä.

Hallitus on paneutunut kilpailukykyyn. Kiky-sopimus nollakorotuksin saatiin aikaan hirmuisella väännöllä.

Kun kilpailijamailla palkat nousevat, menetetystä kilpailu­kyvystä voidaan saada vähän takaisin.

Palkkojen nollalinja ei kuitenkaan riitä, kun kyseessä on suuri kuoppa, suorastaan rotko. Vieläkään ei ole päästy vuoden 2008 kansantuloon.

Jos Suomella olisi markka, se olisi devalvoitunut ehkäpä 30 prosenttia vuoden 2008 jälkeen. Se antaa kuvan prosenteista, joihin sisäisellä devalvaatiolla pitäisi päästä.

Suomen suurimpia talous­politiikan onnettomuuksia oli Emu-päätös eli euroon liittyminen. Katsotaanpa Ruotsia, maa on kasvanut kolmen– neljän prosentin vauhtia vuosi­kaudet ja etumatka kasvaa. Kymmenessä vuodessa ero kasvaa kolmannekseen. Kohta elintasokuilu länsirajallamme on suurempi kuin itärajalla ja maastapoistumispaikkoja aletaan sulkea.

On vaikea sanoa, olisiko Suomella ollut malttia markka- aikana vaurastua niin taitavasti kuin Ruotsi, jossa kruunun sopivan devalvoinnin lisäksi palkkapolitiikka on ollut vakaata ja pätevää. Suomi yrittää vasta nyt päästä samaan kaavaan kuin Ruotsi, jossa vientiliittojen palkanmaksukyky määräsi tulosopimusten katon.

1990-lukuun asti ongelmat ratkesivat hallituksen kannalta vaivattomasti devalvaatiolla. Kun muu ei auttanut, vienti pelastettiin devalvoimalla. Väki hyväksyi sen, kun oli pakko.

Sen sijaan sisäistä devalvaatiota ei ole pakko hyväksyä. Ammattiyhdistykset ovat barrikadeilla, pitävät tiukasti huolen työssä käyvien eduista ja yleislakkouhka estää mitkä tahansa tiukat toimet. Talous­asiasioissa maata johtaa ay-liike, hallituksen on pakko taipua.

Nykyisellä nollalinjalla kilpailukyky voisi parantua, jos se jatkuisi tarpeeksi pitkään ja kilpailijamaissa palkat nousisivat reipasta tahtia niin kuin Ruotsissa ja Saksassa näyttää nyt käyvän. Niillä on siihen varaa, kun molemmissa tehtiin ajoissa palkkauudistus.

Pysyykö nollalinja? Ainakaan Paperiliitto ei nollaan tyydy. Tyytyvätkö sitten julkisen alan liitot siihen, että vientialat saavat enemmän – eivät ihan helposti.

Suomen mallissa on tekemistä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Investointien avulla kohti puhdasta teollisuutta

Yrittäjät tarvitsevat kunnon tiet

Euron tulosta on 20 vuotta, mummon markoissa laskijoita riittää yhä