Mielipide

Suomen ”Itämeri-tieteessä” tulisi hyväksyä haastajia

Lukijalta 14.12.2018

Suomalainen tiede­yhteisö toistaa tietoisesti suppeaa mieli­kuvaa.

Tieteen luonteeseen kuuluu totuuden etsintä. Tieteen­haarojen sisälläkin on luonnollista haastaa ja jopa kyseenalaistaa yhden totuuden malleja.

On valitettavaa, että Suomen Itämeri-tutkimuksen ja -suojelun sisäpiirissä vallitsee ympäristöliikkeen hegemoninen ryhmäajattelu.

Haastajat torjutaan ja mollataan yksimielisesti. Suhtautuminen tohtori Matti Lappalaisen kesällä 2018 valmistuneeseen merkittävään väitöskirjaan, ”Itä­meren uudistettu diagnoosi ja paradigma”, paljastaa suljetun ajattelun.

Lappalaisen tieteellinen työ vaiettiin valtamedioissa ja ”tiedeyhteisö” torjui väitöskirjan, niin kuin se olisi joku mielipide. Toivon, että muissa Itämeren rantavaltioissa tutkimuslaitokset syventyvät väitös­kirjan avaamiin tuloksiin.

Lappalainen on kerännyt valtavan tieteellisen aineiston Itämeren käyttäytymisestä, meren sisäisestä ja ulkoisesta ravinnekuormituksesta. Hänen mukaansa Itämeren rehevöitymisen yleinen tilannekuva Suomessa on irronnut ulkoisen ravinnekuormituksen selvästä vähentymisestä. Ihmis­peräinen fosforikuormitus on vähentynyt merkittävästi, noin 80 prosenttia.

Sisäisellä kuormituksella Lappalainen tarkoittaa meressä ja meren pohjasedimenteissä olevia tuhansien vuosien aikana kertyneitä ravinne­massoja, jotka meren kemialliset ja fysikaaliset reaktiot saavat liikkeelle.

Suomessa puhutaan vain ulkoisesta kuormituksesta. Sekin on valtaosin luonnon veden ja ravinteiden ikuista kierto­kulkua jokien kautta meriin. Suomalainen tiede­yhteisö toistaa tietoisesti suppeaa mieli­kuvaa, että ravinteet ovat peräisin maataloudesta ja siitä johtuu sinileväkukinnot Itämeressä. Suomalaiset uskovat jo tähän harhaan.

Lappalaisen väitöskirjassa käy selville, että sinilevä­kukintojen esiintyminen on Itämerellä jatkunut jo satoja vuosia. 1800-luvulta Lappalainen esittää aineistoja nykytilaa laajemmista sinileväesiintymisistä.

Nekin ovat meren sisäisen ravinnekierron tuotoksia, koska 1800- luvulla ei ollut rantavaltioissa saastuttavia suurkaupunkeja, suurteollisuutta eikä lannoitteita käyttävää parjattua maataloutta. Silti Itämeri kukki jo silloin. Tämän, jos minkään luulisi kiinnostavan kotimaistakin tiedeyhteisöä.

Itämeren tilaa on pyrittävä parantamaan. Lappalainen pitää meren suurimpana haasteena syvänteiden hapettomuutta. Hän esittää niiden ”hapettamista”. Hapetuksella voidaan vähentää sisäisiä ravinnepäästöjä. Toimenpiteenä se on kallis ja vaativa.

Toivon sydämestäni, että objektiiviset tieteentekijät saadaan Matti Lappalaisen rohkaisemana laajasti mukaan tekemään tuloksellista Itä­meren suojelutyötä.

JukkaTuori

MMM, maakuntaneuvos

Huittinen

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT