Pääkirjoitus

Huippu-urheiluun vihdoin uutta virtaa

Pääkirjoitus 02.03.2018

Pohjoismaisessa kilvassa Suomen huippu-urheilu on vajonnut jumbotilalle.

Suomalaisen huippu-urheilun johdossa rytisee. Olympiakomitean huippu-urheilun yksikön johtaja Mika Kojonkoski ilmoitti keskiviikkona, ettei hae enää jatkokautta.

Kojonkosken eroilmoitus oli odotettu. Olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio laittoi tukun urheilujohtajan paikkoja hakuun jo ennen Etelä-Korean talviolympialaisia. Tässä joukossa oli myös huippu-urheilujohtajan toimi.

Vaikka Iivo Niskasen olympiakulta hiihdon 50 kilometrin kuninkuuslajissa nosti suomalaisten vaisua kisatunnelmaa olympialaisten päätöspäivinä, se ei urheiluväelle riittänyt. Kojonkoski sai lähteä.

Kuusi mitalia, josta toinen suomalaisten olympiasankari Krista Pärmäkoski urakoi yksinään kolme, täytti juuri ja juuri olympiakomitean mitalitavoitteen. Tosin se ei alun perinkään ollut kovin kummoinen. Lisäksi naapurimaat Norja ja Ruotsi menestyivät niin hyvin, että asiantunteva suomalainen urheiluyleisö jäi toiveineen mopen osille.

Taustalla on Rion kesäolympialaisten yhden mitalin mahalasku. Vuonna 2013 toimikautensa aloittaneen Kojonkosken aikakausi on muutenkin ollut alavireinen. Aikanaan tavoitteeksi asetettiin huippu-urheilun pohjoismainen ykkösasema. Suunta on ollut kuitenkin toinen.

Tanskan menestys kesäkisoissa ja Islannin huipputarina palloilussa ovat itse asiassa jättäneet suomalaiset pohjoismaiselle jumbosijalle. Erityisesti lilliputtimaa Islannin onnistumiset jalka-, käsi- ja koripallon arvokisoissa tekevät tyhjäksi myös perinteiset selitykset Suomen väkimäärän riittämättömyydestä kansainväliselle huipulle.

Suomalainen huippu-urheiluväki on ollut pinnalta tyyni, mutta sisimmässään turhautunut. Nurina huippu-urheilujohtajan epäselvää filosofiaa kohtaan on vuosi vuodelta voimistunut. Tarvittiin kuitenkin puheenjohtajan vaihto Risto Niemisestä Ritakallioon, jotta henkilövaihdoksiin ryhdyttiin.

Nyt pitäisi vielä keksiä, mitä suomalaiselle huippu-urheilulle olisi syytä tehdä. On otettava huomioon, että myös Kojonkosken aikana on tehty oikeita toimenpiteitä. Lajiliittojen yhteistä valmennustietoutta ja -taitoa on koordinoitu ja menestyksen eväitä on arvioitu.

Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt. Olennaista on, että erityisesti talviolympialaisissa joukkueessa oli iso tukku oman tasonsa ylittäneitä suomalaisurheilijoita. Taso ei ollut vain tarpeeksi kova. Järjestelmä ei tuota riittävän kovatasoisia huippuja, jotka arvokisoissa onnistumalla voisivat menestyä.

Uuden huippu-urheilujohtajan merkitys menestyksen kannalta on iso. Hyviä ehdokkaita voisivat olla muun muassa lentopallomaajoukkueen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo, koripallotaustainen Ari Tammivuori, jääkiekon menestysaikojen tähtivalmentaja Erkka Westerlund, koripallokonkari Henrik Dettman tai vaikkapa hiihdon kokenut lajiosaaja Reijo Jylhä.

Myös huippu-urheilun johtajistoon kuuluvat yleisurheilutaustainen Mika Lehtimäki tai takavuosien ampumamenestyksestä kannuksensa hankkinut Leena Paavolainen voisivat tulla kysymykseen.

Huippu-urheilujohtajan nimeäminen ei kuitenkaan yksin riitä. Koko olympiakomitean valmennustiimin pitää edelleen puhaltaa yhteisen menestyksen eteen. Lisäksi kyse on rahasta.

Suomalaisen huippu-urheilun budjetti on kansainvälisesti vaatimaton. Sen kasvattaminen on poliittinen arvovalinta, johon saattaisi kansantalouden nykytilanteessa riittää ymmärrystä. Jos rahaa ei tule lisää, edessä on lajien ja tuettavien urheilijoiden priorisoiminen. Tämä työ jäi Kojonkoskelta kesken.

Lajiliittovetoisessa järjestelmässä priorisointi on karua puuhaa. Silti siihen on lähdettävä. Siitäkin huolimatta, että huippu-urheilu saisi lisärahoitusta.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT