Pääkirjoitus

Itämerta täytyy varjella yhdessä

Pääkirjoitus 10.08.2018

Helsingin typpivuotoon olisi tarvittu 216 000 lihasikaa.

Huoli Itämeren tilasta ja tulevaisuudesta on jo vuosikymmenten ajan koskettanut syvästi meren rantavaltioita.

Suomi on ollut Itämeren suojelussa aloitteellinen. Suojelua ohjaava, vuonna 1980 voimaan tullut rantavaltioiden sopimus tunnetaan Helsingin sopimuksena ja sopimuksen valvoja Helsingin komissiona.

Merten surullinen historia ihmisen tuottaman jätteen rajattomana kaatopaikkana tuntuu monella maailmankolkalla jatkuvan. Itämeren matalan ja herkän altaan osalta historia on kuitenkin täysi.

Valtioiden välisestä suojeluyhteistyöstä huolimatta ei ole varmaa, toipuuko meri saasteistaan koskaan.

Huoli Itämerestä purkautuu säännöllisesti kiistoina toimista, joita meri vaatii. Kansainvälisillä hankkeilla ja yhteisellä valvonnalla on silti kyetty tukkimaan monta merkittävää myrkky- ja ravinnepäästöjen lähdettä.

Myös kansalliset toimet aiheuttavat usein kiistoja. Suomessa ristiriitoja ja syyttelyä on uudella vuosituhannella nähty erityisesti haja-asutusalueiden jätevesimääräyksistä sekä maatalouden ympäristövaatimuksista.

Tänä kesänä Suomenlahden sinileväongelma on jälleen ollut poikkeuksellisen hankala. Syyttävä sormi on keskustelussa jälleen osoitettu nopeasti maatalouteen ja erityisesti Suomen maatalouteen.

Maatalouden innokkaimpia haukkujia eivät ole häirinneet edes asiantuntijoiden huomautukset siitä, että leväongelma johtuu nyt erityisesti meren sisäisestä kuormituksesta, sen pohjan hapettomuudesta ja ammoisista fosforivarastoista. Myös maatalouden mittava työ ravinnepäästöjen rajaamisessa on jäänyt huomiotta.

Heikkotasoinen keskustelu leimaa syyttä suomalaista ruuantuotantoa ja aiheuttaa sille vahinkoa. Viljelijöiden näkökulmasta syytökset ovat myös loukkaavia.

Tuore väitöskirja avaa uuden näkökulman kesän Itämeri-keskusteluun. Meren rehevöitymistä tutkinut limnologi Matti Lappalainen ei näe perusteita syyttää Itämeren ongelmasta lihansyöntiä tai peltoviljelyä.

Lappalaisen mukaan Itämeren tilaan vaikuttaa ennen kaikkea Tanskan salmien yli tulevien suolavesipulssien taajuuden romahtaminen, ei ihmistoiminta (MT 8.8.).

Suolavesipulssien taantumisesta johtuen meren sisäinen kuormitus on peräti nelinkertainen ihmisperäiseen kuormitukseen verrattuna, tutkimus osoittaa.

Lappalaisen väitös antaa synninpäästön monelle syytetylle: Sisämaan mökinmummo tai suomalainen maatalous eivät Itämerta pilaa.

Tutkimustulos tulee saamaan varmasti osakseen arvostelua. Se vie joka tapauksessa keskustelun pois maatalouden yksisilmäisestä syyllistämisestä.

Maatalouden osalta tulee määrätietoisesti etsiä keinoja, joilla ravinnepäästöjä vesistöihin voidaan jatkossakin pienentää. Viljelijät ovat tässä mukana paitsi ympäristön, myös taloutensa takia. Pellolta karannut ravinne on tuottajalle aina taloudellinen vahinko.

Samalla on selvitettävä entistä tarmokkaammin keinoja vaikuttaa Itämeren sisäisen kuormituksen mekanismeihin. Tutkimus tuottaa tähän jatkuvasti uutta tietoa. Käytännön kokeilut voivat jonain päivänä johtaa läpimurtoon.

Rehellisesti on myös seurattava suurten kaupunkien ja laivaliikenteen päästöjä sekä niiden vaikutuksia.

Esimerkiksi Helsingissä pari viikkoa kestänyt jätevedenpuhdistamon typpivuoto ei juuri keskustelua herättänyt. Toimintahäiriön vuoksi Viikinmäen puhdistamosta laskettiin 10 000 kiloa typpeä vuorokaudessa suoraan Itämereen.

Saman typpimäärän tuottamiseen tarvitaan noin 216 000 lihasikaa. Olisiko keskustelua syntynyt, jos päästö mereen olisi tullut sikaloista?

Itämerta, kuten sisämaan vesistöjäkin, on varjeltava yhdessä. Siksi myös yhdessä toimimisen kykyä on syytä varjella.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT