Vieraskolumnit

Vain sivukylä -jutut

Katri-Maija Heikkinen
Vieraskolumnit 22.04.2018

On asioita, joita vain sivukylillä asuva ymmärtää. Tähän aikaan vuodesta on varsin tavallista kävellä postilaatikolle tarkistamaan, missä kunnossa tie on ja laatia sen mukaan päivän ohjelma. Kannattaako lähteä lenkille, kun toinen tossu uppoaa liejuun ja toinen liukastuu sohjoon? Jos käy kirkolla, pitää varata enemmän aikaa matkoihin.

Tienhoidosta keskustellaan tiekokouksessa. Siinä kaksi vastakkain autoilevaa kylänmiestä pysähtyy keskelle tietä, avaa ikkunan ja vaihtaa kuulumiset. Tiekokous päättyy, kun taakse kertyy jono. Luulen, että tätä tapahtuu vain sivukylillä.

Postilaatikosta puheen ollen, posti saapuu sivukylille hirveän myöhään. Aamulehti muuttuu iltasanomiksi, mutta onneksi uutisia voi selata netistä, jos yhteys ei pätki. Posti tuo tuulahduksen ulkomaailmasta ja netistä voi tilata syrjäkylille vaikka mitä maailmantrendejä. Postilaatikolla käynti onkin päivän kohokohta, mutta voi miten ärsyttää kurkata tyhjään laatikkoon, jos on toiveikkaana lähtenyt laatikolle jo kello 15 tai unohtanut, että on tiistai, jolloin postia ei jaeta.

Entäpä sitten lapsuus sivukylillä? Moni kun uskoo, että maaseutu on paras paikka varttua. Maalla kasvaa riuskaotteisia lapsia, joilla on maalaisjärkeä päässä ja ehyt luontosuhde sydämessä. Sosiaaliset taidot ja maailmankuvan avaruus ehkä kalpenevat kaupunkilaisserkun rinnalla, mutta onpahan enemmän kuraleikkejä ja vähemmän allergioita. Tosin minusta tuli mukavuudenhaluinen karhuja pelkäävä allergikko, mutta silti.

Vain maalla varttunut tietää, miten tylsää maalaislapsuus on. Ei ole mitään tekemistä, ainakaan lapsen mielestä. Aikuinen kyllä keksii, että ainahan voi hiihtää tai siivota huoneen ja kuule kyllä tylsyys on harvinaista herkkua nykyään, se ruokkii luovuutta! Kaverit asuvat kaukana kirkolla. Pyörällä ei voi mennä mihinkään, jos on kelirikko, tie on lanattu, tie on jäässä tai sade on tehnyt kuoppia. Harrastusvalikoiman voi laskea yhden käden sormilla ja harrastuksiin kuskataan rapaisella autolla. Koko pitkä ilta notkutaan kirjastossa (kirkonkylän ainoa lämmin oleskelupaikka), kun odotetaan, että yhden kerho, toisen jumppa ja kolmannen soittotunti päättyvät. Väsy ja nälkäkiukku on kaikilla.

Vain maalaislapsen äiti tietää, millaista on viedä katras maakuntakeskukseen. Ensin käydään äänekäs keskustelu siitä, lähdetäänkö kaupunkiin kumppareissa ja verkkareissa. Voi sitä huomiotaherättävää hihkuntaa liukuportaissa, hississä ja liikennevaloissa! Siinä kaupunkilaisia hymyilyttää. Miksi tuo ihminen ei liiku eikä puhu, kysyy maalaislapsi mallinuken nähdessään. Katraan päät kääntyvät myös, kun kadulla tulee vastaan henkilö, jonka ihonväri poikkeaa keskisuomalaisesta. Ei saa tuijottaa, äiti kähisee ja tajuaa, miten homogeeninen oman kotikylän väestö onkaan. Se koostuu pääosin eläkeläisistä. Toisena tulevat metsä- ja hoitoalan ihmiset ja vähemmistöä edustavat pari viimeistä viljelijää ja kylähullut, joihin taitaa itsekin lukeutua. Mutta sivukylällä on ihmisen hyvä olla. Usko tai älä.

Kirjoittaja on marjatilan emäntä Multialta.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT