Vieraskolumnit

Sinun lapsesi eivät ole talon

Ketään ei pitäisi kihlata kohtaloonsa jo kehdossa.

Tässä taannoin taas kuulin, kun eräs vanhempi rouva kertoi menevänsä ristiäisiin. Maalaistaloon oli kuulemma syntynyt ”nuori isäntä” ja tapahtunutta juhlistettaisiin laajalti. Olihan sukupolvien ketju saanut varmistuksensa ja isovanhempien kööri saattoi huokaista. Tehtävä suoritettu.

Minua tämä perinteinen katsanto tympii. Ei niinkään sen vuoksi, että jatkamistehtävä on vastuutettu pojalle (isäntä!), vaan siksi, että ketään ei pitäisi kihlata kohtaloonsa jo kehdossa. Sukutila on arvokas ja kunnioitettava asia mutta ei koskaan niin iso, että sen pitäisi mennä vastasyntyneen henkilökohtaisen valinnanvapauden edelle.

Olen itsekin tämän talollisen ajattelun hiljainen ”uhri”, vaikka tällaisessa torpassa edustan vasta neljättä kierrosta. Synnyin 60-luvun alkupuolella maailmaan, jonka kuviteltiin rakentuvan agraarisen virran katkeamattomaan juoksuun. Kekkonen hallitsi, demarien talonpoikien tappolinja oli vasta suunnitelma Pekka Kuusen papereissa eikä Euroopan yhteisöstä sopinut ulkopoliittisista syistä edes puhua. Oli luonnollista, että meikäläinen istutettiin pikku-massikan pukille vaalimaan tulevaisuudenuskoa.

Tädeilleni sanoin – koska kysyivät – että minusta tulee ylioppilas. Olin siis sisäistänyt koulutuksen ja sivistyksen merkityksen haaveilleni jo ennen varsinaiseen kouluun menoa.

No, toistakymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli ylioppilas, sukuni toinen. Lievästi vanhempi isosiskoni oli se ensimmäinen. Silti minua kuusi vuotta nuoremman sisareni syntyessä muistan hartaasti toivoneeni pikkuveljeä.

Olin pettynyt, ettei sairaalasta tullutkaan Jannea – minulla oli nimikin jo valmiina. Voi olla, että toiveen taustalla oli kehittyvä jalkapalloharrastukseni, mikä vaati miehisiä lisävoimia. Sittemmin olen kyllä taipunut ajattelemaan, että vastuu painoi jo silloin. Halusin sille jakajia, tai vaihtoehdon.

En ole vanhemmilleni katkera, jos sitä mietit. Ei minua ole estetty valitsemasta toisin tai pakotettu kohtalooni. Mutta se ei koskaan jäänyt epäselväksi, mikä oli heidän toiveensa ja miten sen maalaistalon ainoan pojan oli tapana toimia.

Me vanhemmat katsomme lapsiamme liian usein omista tarpeistamme ja näkemyksistämme käsin. Jäin ajattelemaan tätä, kun tuorein väestöennuste julkistettiin. Tämän vuosikymmenen aikana syntyneiden lapsien määrä on dramaattisesti pudonnut, jopa viidenneksen. Ensimmäinen julkinen huoli kohdistui siihen, kestääkö eläkejärjestelmämme sen, että siltä hupenevat rahoittajat?

Vastaus on, että se ei kestä. Eläkeikää on jossain vaiheessa edelleen nostettava ja eläkemaksuja korotettava, näin ennustan. Mutta tätä taakkaa ei pitäisi edes puheiden asteella sälyttää nuorille perheille ja vastasyntyneille.

Samaa itsekästä ajattelua edustaa se demareiden Antti Rinteen vaalisuunnitelma, jossa eläkerahastot ja jakovara pannaan lihoiksi nykyisille eläkeläisille. Kun vastakkain ovat eläkeläisten köyhyys ja lapsiperheiden köyhyys, tulevat äänestysikäiset ensin.

Kärjistän, tietenkin. Rinnekin on luvannut hankkia rahat osakkeiden omistajilta ja ehkä – ihan pikkuisen – myös maaseudulta. Ne metsien kiinteistöverot, nähkääs.

Jos väkeä ei tule lisää – lapsia tai maahanmuuttajia – se kuuluisa huoltosuhde pyllähtää. Etujen ja eläkkeiden rahoitus voi jäädä vajaaksi. Mutta syntyviä lapsia ei siitä pitäisi rangaista, heti lapsuudesta lähtien. Lapsesi eivät ole yhteistä taloa eivätkä sen syytinkiä varten. Heillä pitäisi olla maailma auki ja omat virheet odottamassa.

Isännöimme yhteistä yhteiskuntaa hetken, kaikki vuorollamme. Kunnioitus mennyttä ja väistyviä sukupolvia kohtaan on paikallaan mutta ei tulokkaille pidä jo syntymästä saakka sälyttää nöyrää palveluvelvollisuutta. He eivät ole meitä tai taloa vaan ihan itse tehtyä, omaa elämäänsä varten.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Keskustan puheenjohtajaehdokkaat ovat huolissaan Suomen alhaisesta syntyvyydestä – lupaavat perhe-etuuksiin lisää rahaa

Puhetta kyllä, mutta ei tekoja

Eläkejärjestelmien yhdistymisen myötä kunnilla olisi mahdollisuus kilpailuttaa eläkevakuuttajansa – kuntaliitto huolissaan yhdistämisen kustannuksista