Vieraskolumnit

Kyllä ne meille mahtaa

Hannes Mäntyranta
Vieraskolumnit 30.01.2019

Alta aikayksikön alettaisiin puhua kaupunkilaisten elättämistä puujusseista.

Kuvittelin, että ”minkä ne meille mahtaa” -näkemykset ovat metsäalalla historiaa. Mutta eivät ne ole.

Pikemminkin päinvastoin, ne uusintavat itseään, tulevat esiin tuolloin ja tällöin, uudessa ja yllättävässä muodossa.

Perinteisesti näitä näkemyksiä ovat esittäneet niin sanotusti avohakkuumetsätalouteen juuttuneet, miespuoliset jäärät. Sellaiseksi minutkin kuvitellaan. Mutta ei se aina näin ole.

Tasa-arvo on metsäalalla kuitenkin edistynyt ainakin siten, että nykyään nämä uudistuneet jääränäkemykset suoltuvat hämmästyttävän usein myös metsäalan naisten suusta, ja vielä nuorimpien – mikä metsäalalla ei tietenkään tarkoita mitään alle 35-vuotiasta.

Ei, vaikka voisi, sillä kyllä heitä metsäalalla on, siis alle 35-vuotiaita naisia. Mutta eivät he juuri äänessä ole.

Uusin ”ne ei voi meille mitään” -näkemys liittyy ilmastonmuutoksen torjuntaan ja metsien hakkuutasoihin. On sanottu, että esimerkiksi Euroopan unioni voi päättää mitä lystää, mutta meidän hakkuitamme se ei voi rajoittaa. Niin kuin ei voi kukaan muukaan.

Ja näinhän se on. Metsätalous on siinä suhteessa vapaa ammatti, että jos jotkut haluavat tehdä puukaupan, sitä ei voi kukaan ulkopuolinen estää. Tämän kieltäminen johtaisi kokonaan toisenlaiseen perustuslakiin ja maailmaan.

Puukauppaa ei voi edes rajoittaa. Jos sitä yrittää, täytyy heti kysyä, keneltä ja millä perusteella. Miten tämä muka voitaisiin toteuttaa syrjimättä yhtä ja suosimatta toista?

Että huolet pois, jatketaan me vaan omissa liemissämme ja annetaan muiden hoitaa viulut, vai kuinka? Tätähän tämä uusin ”mitä ne meille mahtaa” -ajattelu käytännössä tarkoittaa.

Tosiaan, jos vaikka Euroopan unioni säätäisi meille hakkuukaton ja sitä rikottaisiin, unioni voisi vain rangaista jälkikäteen säätämällä jonkinlaisen sakkomaksun. Ja kukapa sen maksaisi, ellei Suomen valtio.

Se taas tarkoittaa, että maksu ei voi tulla kenenkään muun kuin veronmaksajan maksettavaksi. Sen jälkeen vaihtoehtoja on kaksi: joko sen maksavat kaikki veronmaksajat yhdessä, tai se peritään metsätuotteiden tuotantoketjusta jostakin kohtaa – metsänomistajalta, teollisuudelta, myyjiltä, tai jostain.

Kumpikin vaihtoehto on metsäalalle tuhoisa.

Jos sen maksavat kaikki veronmaksajat, metsäala saa rasitteekseen samanlaisen riippakiven kuin maataloustuki on maataloudelle. Alta aikayksikön alettaisiin puhua kaupunkilaisten elättämistä puujusseista, jotka eivät varmaan lopun päältä edes tee töitä, lomittajia vain odottavat samalla kun puu kasvaa itsestään.

Ja jos sen maksaa puutuotteiden tuotantoketju, se heikentää puutuotteiden kilpailukykyä. Sitä enemmän, mitä enemmän puutuotteita tuotetaan.

Lopun päältä on kyse metsäalan maineesta, jota ei voi pitää viestinnän keinoin pystyssä – niin kuin nämä jääräväittäjät luulevat – jos asiat eivät ole kunnossa. Eivätkä ne ole, jos metsäala tekee sellaista, mitä yhteiskunta ei jollakin tasolla, kuten kansalaiset, lainsäädäntö tai verotus, hyväksy.

Että kyllä ne meille jotain voi. Ne voi hylätä meitin, alkaa pitää meitä jonkinlaisena loisina. Sekös kivaa olisi?

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT