Vieraskolumnit

Mitä opin Grüne Wochella?

Tammikuun lopussa olin rättiväsynyt. Takana oli 12 päivää tiukkaa tykitystä kaukana omalta mukavuusalueeltani maailman suurimmilla ruokamessuilla Grüne Wochella. Osallistuin yritysryhmähankkeen kautta vihreälle viikolle Berliinissä. Marjatilani ständillä myin kylmäpuristettuja mehuja, mustaherukkaglögiä ja markkinoin vuokrahuviloitamme. Grüne Wochen pääyhteistyökumppani oli Suomi ja lähteminen oli tehty helpoksi.

Silti kynnys oli minulle korkea ja emmin pitkään, uskallanko. Tai onko siinä mitään järkeä. Mitä minä pienen marjatilan yrittäjä keskeltä korpea siellä muka tekisin? Rahkeet eivät riitä Edekan valikoimiin enkä minä edes puhu saksaa. Miksi myisin pullokaupalla kuluttajille, jotka eivät saa tuotteita messujen jälkeen mistään? Messumatka maksaa rahoituksesta huolimatta sen verran, että tuskin tuotemyynnillä saa kuluja peittymään. Yritin olla tylsä ja järkevä. Silti päätin lähteä. Once in a lifetime -tilaisuus oli pakko hyödyntää. En lähtenyt messuille eurot silmissä kiiluen vaan lähdin sinne kasvamaan ja oppimaan.

Ja olihan se reissu. Messukuplassa eläminen oli kuin toinen todellisuus. Eri maiden messuhallit ja osastot olivat toinen toistaan hassumpia, värikkäämpiä, ihanampia tai kamalampia. Suomen osasto ainakin erottui. Se oli selkeä, tilava, sininen, vihreä ja aika paljon harmaa. Joku sanoi hautausmaa, toinen totesi tyylikkääksi ja moderniksi. Villistä luonnosta -otsikolla mentiin, mutta jäin kaipaamaan enemmän elämyksellisyyttä ja lisää luontoa. Hauskaa oli karata tauolle ja vierailla eri maiden keittiöissä herkuttelemassa. Välillä väkeä oli käytävillä niin, etten meinannut päästä Ukrainasta takaisin.

Messuilu ei ole varsinaisesti mielipuuhaani, koen sen raskaaksi. Jännitin hieman, miten jaksan moisen messuputken ja vielä vieraalla kielellä. Turhaan stressasin. Päivät kuluivat nopeasti ja meillä oli todella hauskaa. Yläasteaikojen parin kurssin mittainen saksantaito palasi muistin syövereistä ja huomasin esitteleväni marjatuotteita melko sujuvasti saksaksi. Ihanaa oli huomata myös se, miten paljon energiaa ja innostusta saa muista ihmisistä.

Jos messuromahdus oli lähellä, toiset tsemppasivat ja auttoivat, päästivät tauolle ja vinkkasivat parhaat lounaspaikat. Ja toisinpäin. Ei tartte auttaa, ennenkin on pärjätty -asenteella ei pääse pitkälle, tämän kun muistaisimme aina!

Kauppa kävi joinakin päivinä kuin itsestään, toisinaan taas takkuili pahemman kerran. Mediaa ja ostajia, ministereitä ja isoja herroja kävi ständillä. Näkyvyyttä tuli niin kotimaassa kuin ulkomailla. Some-kanavat täyttyivät tsemppiviesteistä ja terkuista. Silti mietin, onko se epäonnistumista jos ei heti tule diilejä ja messuilta jää myymättömiä kotiintuomisia maitojunan kyytiin? Ei ole. Osa tuotteista loppui parissa päivässä, osa ei niinkään kiinnostanut.

Se oli tärkeää tietoa tulevaisuutta varten. Millainen tuote erottuu, on riittävän eksoottinen? Suomalaisten tuotteiden laatu, puhtaus ja maku oli plussaa, mutta jotta kauppa kävi, tuotteessa piti olla vielä jokin lisäarvo, juju ja eksoottinen elementti. Suomi tuntui kiinnostelevan saksalaisia niin ruoka- kuin matkailumaana.

Tosin mielikuvissa Suomi taitaa olla joillekin aika arktinen. Voiko Suomessa todellakin viljellä mansikoita, minulta kysyttiin useammankin kerran. No, puhdasta, villiä luontoa, metsiä, järviä, tuntureita ja kivoja kaupunkeja ainakin riittää niin mielikuvissa kuin todellisuudessa.

Niin, maalta se pienikin ponnistaa. Joskus on hyvä koetella omia rajojaan. Mennä vaikka hirvittää. Saattaa käydä niin, että kasvaa ja oppii ja käyntikortteja vaihdellaan. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin ne johtavat.

Kirjoittaja Katri-Maija Heikkinen on marja- ja matkailutilan emäntä Multialta

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Ilmastohysteria hyppäsi laukalle

Suomalaiset Sari Niinikoski ja Jarmo Paussu pyörittävät kauppaa Rivieralla: ”Pohjoismaiset tuotteet ovat täällä nyt pop"

Lehmänpierut ja avokado-hipsterit