Vieraskolumnit

Hengähdyspaikka: "Ehkä vanhempi väki muistaa, että pitkäperjantaina ei saanut leikkiä eikä kyläillä"

Kirjailija Minna Kettunen vertailee pääsiäisen perinteitä eri kristinuskon suuntauksissa.

Pidän pääsiäisestä enemmän kuin joulusta. Siihen ei liity niin paljon ulkoisia odotuksia ja valmistautumista, ei lainkaan hössötystä eikä paineita lahjoista tai juuri oikeasta tunnelmasta. Neljä­kymmentä vuorokautta ennen pääsiäistä alkava paastonaika antaa mahdollisuuden kääntyä sisäänpäin, miettimään omaa elämäänsä.

Kuuluuko elämääni jotain tarpeetonta tai kuormittavaa, joka vie huonoon suuntaan tai pitää sitovassa otteessaan? Painaako mieltäni jokin huonolla tolalla oleva ihmissuhde; voisinko tehdä sille jotain, nöyrtyä ja rohkaistua, ottaa yhteyttä?

Syövyttääkö sisintäni kauna ja kateus jota­kuta kohtaan; miten voisin vapautua tuosta itseäni eniten haittaavasta taakasta? Pyörivätkö ajatukseni koko ajan syömisessä tai juomisessa?

Katolisessa maailmassa paastonaika alkaa riehakkailla karnevaaleilla, mistä vaatimaton suomalainen versio on laskiaisen mäenlasku. Jostain syystä meillä pääsiäisen ajan päivien painavin perinne liittyy pitkäperjantaihin, Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman päivään.

Ehkä vanhempi väki muistaa, että aikoinaan pitkäperjantaina ei saanut leikkiä eikä kyläillä, ja päivä tuntui uuvuttavan pitkältä.

Jostain syystä luterilaisen mustan pitkä­perjantain paino ei kuitenkaan vaihtunut pääsiäisen vapauttavaan iloon ja riemuun, kellojen soittoon, valkoisiin ja keltaisiin kukkiin, juhlaruokiin ja ilonpitoon.

Tällaisesta pääsiäisen vieton perinteestähän ortodoksinen kirkko on tunnetuin, ja samaan valoisaan suuntaan ovat monissa seurakunnissa luterilaiset pääsiäisyön palvelukset muuttuneet.

Luterilaisen perinteen soimaaminen ankeaksi ei ole kuitenkaan rakentavaa eikä auta mitään. On aivan mahdollista pitää arvokkaina erilaisten kristillisten kirkkojen perinteitä ja huomata, mitä arvokasta jokaiseen sisältyy.

Ehkä luterilaisuuden arvo on jokaisen oma­kohtaisen vastuun, yhteisen hyvän etsimisen ja arkisen lähimmäisenrakkauden korostamisessa. Niiden taustalla on oman sisimpänsä rehellinen tutkiminen ja halu parannuksen tekemiseen. ­Ne sopivat nimenomaan paastonaikaan.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, piispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja lähetystyöntekijä Anni Takko.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Hengähdyspaikka: Onko maailma juurikaan muuttunut orjakaupan ajoista?

Pieniä rukouksia

Synti kääntyy hyväksi