Vieraskolumnit

Yritä sinä vaan

Riikka Slunga-Poutsalo: "Siivotaanko näin työllisyystilastoja ja luodaan temppu- ja pätkätyöllisyyttä?"

Edellisessä elämässäni, ennen kuin annoin pikkusormeni politiikalle, olin pienyrittäjä 15 vuotta.

Olin jo silloisella mittapuulla niin sanottu huono yrittäjä. En hakenut jatkuvaa kasvua, en suunnitellut aloittavani ulkomaanvientiä, saati listautuvani pörssiin. Halusin työllistää itseni ja mahdollistaa läsnäoloa lapsilleni kotitoimistostani käsin.

Olin minä kunnianhimoinenkin; aloitin siitä, mitä osasin tehdä ja seuraavaksi laajensin omaa osaamistani markkinarakoon, jossa ei silloin ollut juuri ketään.

Kun intoa on enemmän kuin ymmärrystä, kantapää tulee hyvin tutuksi. Sen kautta tuli moni yrittämiseen liittyvä konnankoukku koettua.

Yritykseni tulos tuli yksiselitteisesti asiakkaiden maksamista laskuista, jotka muodostuivat tuntiperusteisesti tekemästäni työstä. Aina asiakkaat eivät maksaneet ajallaan. Joskus asiakkaat jättivät laskunsa kokonaan maksamatta. Verottaja ei odotellut eikä armoa antanut. Arvonlisäverot piti maksaa, vaikka laskut olisivat olleet vielä auki.

Yrittäjän perheen sosiaaliturvaa ei tullut edes ajateltua ennen kuin asia muuttui ajankohtaiseksi. Perheenjäsen, joka yritti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, saikin käteensä selvityspyynnön. Voisitko työllistyä vanhempiesi yrityksessä, oletko työllistynyt, mitä teit, siivositko lattiat?

Byrokratia uuvutti tämän nuorukaisen, ja paperit työttömyyskorvauksineen lensivät roskakoriin. Poika taisi olla niitä ”kadonneita työttömiä”, joiden perään Antti Rinnekin haikailee?

Onneksi sekä yrittäjän perheenjäsenten sosiaaliturvaan että arvonlisäveron maksupäivään saatiin viime hallituskaudella muutokset tehtyä. Korjattavaa silti jäi paljon.

Palkkasin minä pari työntekijääkin. Kun laskutus perustuu tehtyihin tunteihin, pitää tunteja sitten kertyä niin, että palkan saa sekä tekijä että yrittäjä. Käytännössä tämä tarkoittaa pienessä yrityksessä sitä, että työntekijän tulee tehdä kaksi kertaa tehokkaammin työsuoritus kuin jos yrittäjä tekisi sen itse, jotta viivan alle jää jotain palkaksi maksettavaa molemmille. Jos ei jää, se on se yrittäjän palkka, joka jätetään maksamatta.

Liikenneministeri Sanna Marin (sd.), puolueensa varapuheenjohtaja, unelmoi viikko takaperin mahdollisuudesta siirtyä neljän päivän työviikkoon tai kuuden tunnin työpäivään. Onneksi ei ollut kahvikuppia lähettyvillä tuota lukiessani. Kuinka kaukana entisen työväen puolueen ministeri voikaan olla työstä ja yrittämisestä.

Työt eivät neljässä päivässä lopu, vaan tarvitaan yksi työntekijä paikkaamaan tekemättömiä tunteja. Kuka tulee töihin päiväksi viikossa? Siivotaanko näin työllisyystilastoja ja luodaan temppu- ja pätkätyöllisyyttä? Miten käy osaamistason työskenneltäessä vain päivän viikossa toisen ihmisen toimenkuvassa? Milloin yrittäjä voisi olla vapaalla? En uskalla edes alkaa spekuloida.

Jos taas palkkaa lasketaan samassa suhteessa, duunarin elämä kurjistuu. Nytkään palkka ei riitä elämiseen ja jo näköjään päätetyt liikkumisen ja elämisen kustannuskiristykset syövät sitä entisestään. Vaihtoehdoksi jää ottaa toinen työ, ehkä sen toisen firman ”päivä viikossa” -tarjous.

Siinä jää ministerin unelma siitä, että ”ihmisille jäisi enemmän aikaa perheillensä ja harrastuksillensa” todelliseksi päiväuneksi.

Pienyrityksissä tällaiset siirtymät revitään yrittäjän selkänahasta. Taas. Työt on tehtävä ja laskutuksen rullattava, jotta leivälle olisi muutakin kuin ylähuuli. Myös sille lyhyttä päivää tekevälle työntekijälle.

Onneksi ministeri selvensi sanomisiaan: ”Suomalaisyhtiöt pystyvät ongelmitta maksamaan kuuden tunnin työpäivästä kahdeksan tunnin palkan”.

Kirjoittaja on kansanedustaja (ps.)

Työt eivät neljässä päivässä lopu.
Aiheeseen liittyvät artikkelit

Outo muutos vielä harkintaan

Onko työllisyysasteen nostolle järkiperusteet?

Visio tulevaisuuden työelämästä