Vieraskolumnit

Kuuntele kolumni Olga Temosen lukemana: Äiti, mä en jaksais

Myös minulla on vahva mielikuva omasta lapsuudestani, miten aina tein reippaasti kotitöitä.

Uusavuttomuus eli lasten ja nuorten käytännön asioiden osaamattomuus ja yleinen saamattomuus sekä laiskuus on niin raivostuttava ilmiö, että tuskin kukaan haluaa nähdä sitä kotonaan.

Ilmiöhän ei ole mikään uusi. Me jokainen olemme olleet, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, sen saman epäilyksen alla aikanamme, että tuleekohan tuostakaan vetelehtijästä mitenkään rehtiä ja suoraselkäistä aikuista.

Silti uskallan väittää, että meillä tämän ajan aikuisilla on tämän asian kanssa vielä hitusen enemmän haasteita kuin vanhemmillamme. Meidän vanhempamme eivät kilpailleet kiinnostavuudessa jokaisen teinin kädessä olevaa älypuhelinta vastaan.

Kun lapset olivat vielä taaperoiässä, ajattelin, että maaseudulla lapsista kasvaa helpommin reippaita ja työteliäitä. Siellä ne kaivoivat tyytyväisenä lantakasaa samalla kun minä tein tallihommia.

Eivät olleet minussa liikaa kiinni, vaan keksivät omaa tekemistä, jotta äiti sai kodin ja tilan hommat tehtyä. Olin tyytyväinen ja ylpeäkin siitä, että lapseni eivät kiljuneet minua luokseen joka asiassa, vaan osasivat keksiä itselleen leikkejä ja kulkivat menossani hyvillä mielin mukana. Kunhan huolehdin, että he pysyvät lämpiminä ja saavat syödäkseen.

Nyt tämä asia on kääntynyt minua vastaan, kun kouluikäiset lapset antavat tätä äsken mainitsemaani tilaa minulle yhä enemmän. Eli edelleen saan ihan rauhassa siivota ja tehdä niitä piha- tai tallihommia, hyvin vähän häiritsevät lapset tekemisiäni.

Tulevathan he sinne, kun oikein pakotan, mutta harvemmin innolla touhottaen eivätkä oikeastaan koskaan pyytämättä.

Lapsen työ on leikkiä eikä 11-vuotiaalta voi nyt ihan kamalasti vielä vaatia. Mutta lapset osaavat myös osoittaa minulle mieltään: "Miks sä taas meet tallille, me luultiin et me tehtäis jotain kivaa kaikki yhdessä."

Minä toki siinä kohtaa markkinoin iltatallin tekemisen yhteisenä kivana ajanvietteenä tai haravoinnin koko perheen ulkoiluna. Tuloksena katselen hapanta esiteiniä haravoimassa sen näköisenä, että seuraavan vedon jälkeen harava kyllä kestää, mutta lapsi katkeaa.

Kuten luultavasti teillä kaikilla muillakin, myös minulla on vahva mielikuva omasta lapsuudestani, miten minä aina tein reippaasti kotitöitä.

Minä olin sisaruskatraasta se eläinihminen, joten autoin paljon isää navetalla. Ruokin ja keritsin, talloin heiniä traktorin lavalla ja autoin kirjanpidossa, kun karitsat punnittiin. Kaikki rakkaita lapsuusmuistoja.

Yhtäkkiä muistin myös ne kymmenet ja kymmenet kerrat, kun isä huusi alakerran eteisestä: "Olga, lähdetkö navetalle?"

Ja minä vastasin, että en mä nyt jaksa. Uudelleen ja uudelleen. Läksyjä tai kirja kesken, ehkä ei vain huvittanut. Kännykkää ei tosiaan ollut, telkkaria katsoin tosi vähän, mitä muuta tärkeää minulla sitten oli?

Kerroin tämän syyllisyydentunnoissani lapsille. Maalasin kuvan heillekin rakkaasta Imppa-ukista nuorena, salskeana harrastelammastilallisena, joka oli silloinkin jo yhtä hauskaa seuraa kuin nyt.

Kerroin, että isän kanssa navetalla vietetyt hetket ovat rakkaimpia lapsuusmuistojani. Ja kuinka sydäntäni nyt puristaa, kun muistan, kuinka monta kertaa jäin sisälle lämpimään ja isä meni pimeään iltaan marisematta yksin.

Lapset kuuntelivat minua vakavina ja jokainen heistä lupasi tulla illalla tallihommiin auttamaan.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Sänkipeltolaukkaa

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Karuja kuvia maaseudulta

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Huono hevosenomistaja