LUE NÄKÖISLEHTI: Postin lakon vuoksi kaikki MT:n artikkelit ja näköislehti luettavissa vapaasti
Vieraskolumnit

Vaikeinakin aikoina metsäteollisuus on säilyttänyt siekailemattoman tyylinsä

Metsäyhtiöiden olisi aika oppia uusi sana: Kiitos!

Nelostiellä Äänekosken kohdalla palaa muisto 1960-luvun alkupuolelta.

Kotoa Viitasaarelta oli ajettu kohti Jyväskylää jo hyvän aikaa. Pieni henkilöauto oli täynnä miehiä. Yhtäkkiä autoon tunkeutui hirveä haju. Rääkäisin, mikä haisee?

Aikuisten vastaus painui mieleeni: ”Elä poika välitä. Raha se vuan haisoo.”

Haju tuli Äänekosken sellutehtaan piipusta ja piinasi vuosikymmeniä lähiseudun asukkaita. Me ohikulkijat saimme siitä osamme.

”Raha haisoo” -vastaus kuvasti keskisuomalaisten silloista suhtautumista. Hajuhaitta oli se hinta, jota piti vain sietää, koska sellutehdas ja sen ympärille kasvanut puunhankintaketju tarjosi maakunnan pohjoisosaan työtä ja rahaa, josta muutoin oli ainainen pula.

Olin yksi tehtaasta hyötyjistä. Isän metsätyötienesteillä ja pienillä puunmyyntituloilla poika koulutettiin ja autettiin aikanaan maailmalle.

Seuraavan kosketuksen suomalaiseen metsäteollisuuteen sain, kun tein töitä politiikan toimittajana ensin Aamulehdessä ja pitkään Helsingin Sanomissa.

Työskentelin koko urani printtimediassa ja viihdyin hyvin. Oli sellainen tunne, että paperilehden toimittajana jatkoin puunjalostusketjussa työtä, jota sukuni oli Viitasaarella tehnyt satoja vuosia.

Metsäisen taustani ja kiinnostukseni takia minusta olisi kaiketi pitänyt tulla metsäteollisuuden ystävä tai ainakin ymmärtäjä.

Ymmärtäjä tuli mutta ei ystävää. Jo 1980-luvun alussa, uran varhaisessa vaiheessa, minua rupeasi tympäisemään metsäteollisuuden röyhkeä ja kovapintainen tyyli. Metsä­teollisuus porskutti, ja suurin vientiala saneli vaatimuksia.

Toimittajana saatoin läheltä seurata, miten ala myös sai usein tahtonsa läpi. Olivat hallitukset minkä värisiä tahansa, niin ne kuuntelivat herkästi metsäteollisuuden vuorineuvosten sanomaa.

Sitten aika muuttui. Metsäyhtiöillä meni pari vuosikymmentä huonosti. Tehtaita suljettiin ja työntekijöitä irtisanottiin. Puu ei mennyt kaupaksi. Metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä ja vientituloista laski.

Mutta hädänkin hetkellä metsäteollisuus säilytti siekailettoman tyylinsä. Nöyryydestä tai alan itsekritiikistä ei ollut juuri tietoakaan. Meidän kaikkien suomalaisten piti auttaa metsäteollisuutta, ja niin me myös teimme. Hiljalleen alkoi uusi nousukausi, josta saamme vielä nauttia.

Luin muistini virkistykseksi tohtori Sakari Siltalan viime syksynä ilmestyneen kirjan ”Oksalla ylimmällä? Metsäteollisuus poliittisena voimana 1918-2018”.

Ajattelin, jospa alan oma virallinen historia kultaisi muistojani. Perustuuhan kirja etujärjestöjen arkistoihin ja toimijoiden omaan aineistoon. Kirjoittajan työstä on vastannut metsäteollisuuden liiton historiatoimikunta.

Siltalan kirja ei parantanut muistojani vaan vahvisti nuivaa käsitystä alan edunvalvontatyöstä. Kirjoittajalle nostan hattua. Historiaa ei ole suotta kaunisteltu.

”Mikään ei ole koskaan ollut metsäteollisuudessa hyvin, ja kaikesta oli aina syyttäminen valtiota. Valtio ei joko tehnyt tarpeeksi tai teki aivan väärin”, Siltala kuvaa yhtä vaihetta, mutta sama meno on kirjan perusteella jatkunut sata vuotta.

Ala on kautta historiansa osannut vaatia, mutta se ei ole oppinut kiittämään.

Kun nykyisin kuljen Äänekosken biotuotehtaan ohi, paha haju on vain kaukainen muisto. Ilmasta ja ympäristöstä huolehditaan aivan toisella tavalla kuin silloin ennen. Entistä on se, että tehdas tuo pohjoiseen Keski-Suomeen työtä ja rahaa, josta seudulla on yhä ainainen pula.

Uuden tehtaan rakentaminen osoittaa, ettei metsäteollisuus ole auringonlaskun ala. Yksin suurikaan metsäyhtiö ei saa pystyyn näin isoa tehdasta. Siihen tarvitaan valtion sekä seudun kuntien, työntekijöiden, kumppaniyritysten ja metsänomistajien tukea.

Valtio kunnostaa tänäkin syksynä Nelostietä Äänekoskelta Jyväskylään, jotta puu varmasti kulkee tehtaalle ja sellu lähtee sieltä maailmalle.

Näitä samoja auttajia kaivataan myös muualla maassa, jos uusia tehtaita ryhdytään lähivuosina rakentamaan. Siksi metsäteollisuus voisi opetella sanomaan: Kiitos tuesta Suomi!

Kirjoittaja on politiikan toimittaja, jolla on metsätila Viitasaarella.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Ex-ministeri perää Suomelta rohkeutta käyttää metsiä - ”Ihmisiltä on hämärtynyt käsitys, mistä raha Suomeen tulee"

Turhautumista ja vahvistusharhaa

Tuhansia vuosia hirvenmetsästystä