Vieraskolumnit

Kaikkihan me uskallamme puhua vanhuksille – mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös

"En ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa." Näin kirjoittaa lähetystyöntekijä Anni Takko kolumnissaan.

En muistanut, miten pimeä Suomen marraskuu on. Lähes kymmenessä vuodessa unohdin sen zombiemaisen fiiliksen, kun kulkee pitkänkin matkan aamulla töihin täydessä pimeydessä ja kanssamatkustajat näyttävät kalpeilta zombieilta – itse varmasti pahiten. Päivällä voi työpaikan ikkunasta nähdä harmaata kajastusta ja illalla taas matkustetaan kotiin säkkipimeässä.

Kyllähän valon puute vaikuttaa mielialaan. Kuitenkaan en ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa. Miten moni lapsi ja nuori kokee hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä.

Aihetta on jouduttu käymään läpi meidänkin perheessämme. Tuleeko sulautua joukkoon vai saako olla erilainen? Mitä tapahtuu, jos minun näkemykseni ärsyttävätkin jotakuta toista? Nuoret ovat varmasti aina joutuneet näiden kysymyksen eteen. Me vanhemmat olemme kuitenkin koko ajan enemmän tietoisia yksinäisyyden ja kiusaamisen karmeista vaikutuksista koko loppuelämään. Siksi asianlaitaan olisi puututtava aina vain ponnekkaammin. Suuri osa kouluista tekeekin voimakkaasti työtä esimerkiksi kiusaamisen kitkemiseksi.

Mutta entä me muut, me zombiemaiset kanssamatkustajat? Huomasin Aamulehden ”Puhu vanhukselle bussipysäkillä” -kampanjan. Naureskelin mielessäni tilanteita, joissa olen mennyt mukaan vieraiden ihmisten keskusteluihin vanhasta tottumuksesta. Afrikassa asiat olivat aina kaikkien asioita. Haluaisinkin oikeastaan nyt laajentaa tätä Aamulehden kampanjaa näin: ”Puhu nuorille pimeydessä!”. Kaikkihan me uskallamme alkaa puhua vanhuksille, mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös.

Kaikki tiedämme hymyn ja ystävällisten sanojen voiman. Oma lapseni kertoi, miten joku vanhus oli toivottanut hänelle bussissa hyvää viikonloppua. ”Vaikka emme tunteneet!”, ihmetteli lapseni. Hyvä mieli oli jäänyt, varmasti molemmille. Ja jos nuorelta saakin vastaukseksi vain mulkaisun, olen silti varma, että jokin on silti saattanut läikähtää hänen sydämessään. Säkkipimeyteen on saattanut pilkahtaa valoa. Me välitämme!

Kirjoittaja on lähetystyöntekijä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Luottamus aseveljiin toi valoa sodan synkkyyteen – sitä valoa kaivattaisiin myös tämän päivän Suomessa

Pikkukakkonen voi olla lapselle ymmärrettävämpi aikamääre, kuin puoli tuntia

Yhteinen peruskirja – Jumalan sana ei ole pelkkää tekstiä Raamatussa