Vieraskolumnit

Kelot kertovat sen…

Kesällä 2006 saatoin työhuoneeni ikkunasta seurata, kuinka moto pani metsää matalaksi. Kun koneet olivat lopettaneet työnsä, seisoi tuolla reilun hehtaarin aukolla ylväästi 11 keloa, eivät erityisen järeitä, mutta tukkipuukokoa kuitenkin. Nyt siinä on nuori metsä, jonka yläpuolelle kohoaa yhä neljä keloa. Maahan kaatuneetkin rungot ovat yhä kovia.

Kun aukko oli nuori, kelot tarjosivat tähystyspaikan myyriä väijyville haukoille ja pöllöille. Suurin merkitys kuolleella puulla on kuitenkin sienten ja hyönteisten ravintona.

Puu on niin hankalasti sulavaa ruokaa, että sen hajottamiseen tarvitaan monilajinen eloyhteisö, joka vaihtuu moneen kertaan lahoamisen edetessä.

Erityisen kova pala purtavaksi on pystyyn kuollut ja pihkoittunut mäntykelo. Sen lopullinen maatuminen vie Etelä-Suomessakin vuosikymmeniä. Kuusi ja lehtipuut hajoavat paljon nopeammin.

Kullakin puulajilla on aivan omanlaisensa lahottajalajisto. Yhdessä rungossa voi elää samanaikaisesti kymmeniä sieni- ja hyönteislajeja.

Kaikkiaan metsän eliölajeista ehkä viidennes, noin 5 000 lajia, elää kuolleessa puussa. Myös metsien 833 uhanalaisesta lajista reilu viidennes on kuolleen puun asukkaita. Siksi kuolleen puun määrä on hyvä metsäluonnon monimuotoisuuden mittari.

Reino Kalliola (1909–1982), silloinen luonnonsuojeluvalvoja, kirjoitti Suomen metsien tilasta vuonna 1966 käyttäen tietolähteinään toista ja kolmatta valtakunnan metsien arviointia (1936–1939 ja 1951–1953).

Kirjoituksen johdanto sopisi pienin – lähinnä aikamääreitä koskevin – muutoksin nykyaikaankin, mutta keskeisenä kirjoituksen aiheena on metsien luonnontila ja kuolleen puun määrä. Kirjoitus tarjoaa mielenkiintoisen taustan tämän päivän metsäkeskusteluun.

1930-luvulla, jota useimmat luonnonsuojelijat tuntuvat pitävän kultaisena ajanjaksona, ei yksityismetsiin aukkoja tehty. Puut leimattiin valikoiden ja kaadettiin pokasahalla. Leimikolta puut ajettiin talvikelillä hevosella, ja valtaosa puista uitettiin tehtaille ja sahoille.

Metsien terveydestä huolehdittiin siten, että kaikki sairaat puut ja roskapuut (pihlajat, raidat) korjattiin polttopuuksi.

Se näkyi metsien rakenteessakin. Lapissa, missä metsät olivat pääosin valtion, keloja oli vielä 1930-luvulla paljon. Sittemmin kelojen määrä on siellä romahtanut sekä uudistushakkuiden että kelopuun rakennuskäytön vuoksi.

Sen sijaan Etelä-Suomessa kelojen määrä on kasvanut. Tuolla minun ikkunastani avautuvalla reilun hehtaarin hakkuuaukolla seisoi 2006 enemmän keloja kuin mitä 30-luvun metsäntutkijat tapasivat koealoiltaan Viipurin läänin länsiosassa, alueella, josta sodan jälkeen tuli Kymen lääni.

Sama koskee tuulenkaatoja. Lähistöllä on useita metsiköitä, joissa on hehtaarilla enemmän tuulenkaatoja kuin 1950-luvun inventoinnissa kaikilla Kymen läänin koealoilla yhteensä. (Ruokolahden ja Puumalan rajalla oli ilmeisesti tuore myrskytuho, jolla oli yli tuulenkaatoja yli 20 hehtaarilla. Sen olen tulkinnut olevan Savon puolella.) Tämä vastaa hyvin mielikuvaani 1950-luvun metsistä: ei niissä keloja ollut eikä karjaa metsissä paimentaessa tarvinnut tuulenkaatojen yli hyppiä.

Toivoisin, että kaikki Suomen metsien nykytilaa arvostelevat lukisivat Kalliolan kirjoituksen. Yleensä kolumneissa ei kirjallisuusviitteitä tarvita, mutta Kalliolan kirjoitusta ei taida netistä löytää.

Se on siis: The reduction of the area of forests in natural condition in Finland in the light of some maps based upon national forest inventories, Annales Botanici Fennici 3: 442–448, 1966.

Kirjoittaja on luontokirjailija Savitaipaleelta.

Etelä-Suomessa kelojen määrä on kasvanut.

Lue lisää