Ruoka

Tein itte ja säästin eli sukellus keittiöoluen maailmaan

Ruoka 12.08.2018

Oluenpanon ensikertalainen onnistui ruotsalaisilla ohjeilla ja vastoin kaikkia odotuksia tekemään juoman, joka maistuu ihan hyvältä.


Nikke Kinnunen
Samea ja punertava juoma vaahtosi kauniisti ja maistui odotettua paremmalta.

Olohuoneen lattialla on valtava pahvilaatikko, jonka Matkahuollon lähetti toimitti kotiovelle vain muutamaa minuuttia aiemmin. Sisältä löytyy kymmenen litran käymispullo pajukorissa, lappo, tyhjiä pulloja, korkkeja, korkitin, lämpömittari ja desinfiointiainetta.

Kaikki välineet, jotka tarvitsen oman pikku keittiöpanimoni perustamiseen. Raaka-aineet tosin puuttuvat.

Humalan, maltaiden ja hiivan on määrä saapua myöhemmin samalla viikolla. Ilman niitä ei panohommiin kannata ryhtyä, joten pakkaan välineet kaappiin ja syvennyn oluenteko-oppaaseen.

Työkaveri tyrkkäsi kyseisen kirjan käteeni edellisellä viikolla. Jakob Nielsenin ja Mikael Zetterbergin kirjoittama Oma pikku panimo olisi tarkoitus lukaista ja arvostella.

Nopea selailun jälkeen tein ensimmäisen arvion: tästä on turha kirjoittaa, jos ei kokeile kirjan reseptejä. Kirjoittajat takaavat, että ohjeilla saa tehtyä maukasta olutta omassa keittiössä.

Olen juonut ensikertalaisten tekemää kotiolutta, joka maistui lähinnä tiskivedeltä ja biojätteiltä. En voi suositella sitä kenellekään.

Kuulin samanlaisia kokemuksia ja varoituksia myös muilta: ensimmäiset erät kotiolutta ovat harvoin onnistuneita.

Oli vain yksi tapa saada asiasta selvyys. Niinpä tilasin kirjassa neuvotut välineet ja valitsemaani juomaan tarvittavat raaka-aineet. Niiden saavuttua tarvitsi ainoastaan odottaa viikonloppuun. Arki-illan puhteeksi oluenpanemista ei kannata ottaa.

Kirjoittajat nimeävät omat reseptinsä keittiöoluiksi. Erotuksena kotioluisiin on lähinnä tuotannon volyymi. Kotiolutta pannaan usein kymmeniä litroja kerrallaan, mutta kirjan resepteillä syntyy noin neljä litraa valmista tuotetta.

Kotoa löytyy vaivoin tähänkään määrään sopivaa kattilaa, joten lainaan isomman työkaverilta.

Keittopäivän aamuna kaivelen kaikki tarvittavat välineet ja raaka-aineet kaapista. Ennen varsinaista panemista välineet täytyy desinfioida, muuten tuotteeseen voi tulla sivumakuja.

Sitten alkaa mäskäys. Vajaa pari litraa vettä lämpiää kattilassa 67-asteiseksi ja sekaan kipataan desilitra maltaita. Sen jälkeen kiedon kattilan pyyhkeeseen ja annan maltaan mäskäytyä noin vartin.

Maltaan määrä on yllättävän vähäinen, sillä kaikissa kirjan ohjeissa neuvotaan käyttämään spray-mallasta.

Se on jauheeksi kuivattua olutvierrettä. Ja kuulemma huijausta. Kuin keittäisi purkkihernekeiton ja väittäisi sen jälkeen olevansa keittiömestari.

En piittaa. Jos huijaamalla onnistuu tekemään olutta, joka ei maistu tiskivedeltä ja biojätteiltä, niin sitten huijaan.

Kirjan ohjeissa kerrotaan, että mäskäyksen valmistuttua keitos pitää siivilöidä pari kolme kertaa, jotta kaikki maut saadaan talteen. Täsmällistä puuhaa.

Kirjaa lukiessa juolahtaa mieleen, että kirjoittajat taitavat olla molemmat isiä. Kirjoitustyylistä tulee kuva, että lasten kanssa on oltu tekemisissä. Ohjeita opastetaan noudattamaan kädestä pitäen ja jokainen työvaihe neuvotaan tarkasti.

Hyvä, sillä ainakaan itselläni ei ole aiempaa kokemusta oluen panemisesta.

Yleisohjeiden lisäksi jokaiselle kirjan olutresepteistä on omat, tarkemmat valmistusohjeet. Kirjan reseptit on jaettu vuodenaikojen mukaisesti, sillä kesäisin ja talvisin maistuvat erilaiset oluet.

Valitsin vahvasti humaloidun session ipan, sillä arvelin, että tiukalla humaloinnilla voi paikata mahdollisesti laihaksi jäävää mallasta. Spray-maltaan kanssa tätä ongelmaa ei ehkä tosin pääse syntymään.

Vaalea mallasjauhe muuten menikin juuri kattilaan. Mäskilientä piti jatkaa muutamalla litralla vettä, ja koko komeus on nyt hellalla lämpenemässä.

Kun puolankielinen mittari näyttää sata astetta, lisään ensimmäisen satsin humalaa. Sitten puolisen tuntia keittämistä, lisää humalaa, vielä vähän keittämistä ja vierre tiskialtaaseen jäähtymään.

Jäähtyminen on täysin passiivinen ja pitkäveteinen työvaihe. Kirjassa neuvotaan käyttämään aika hyväkseen ja juomaan pari odottelukaljaa. En noudata neuvoa, vaan alan desinfioida seuraavien työvaiheiden välineitä.

Jokohan se lämpötila pikkuhiljaa laskisi?

Lämpötila tippuu vihdoin sellaisiin lukemiin, että hiivan välitön lämpökuolema ei ole polttava huolenaihe. Suppilon puute sen sijaan on. Tehdessäni välinehankintoja unohdin ostaa suppilon, ja vierre pitäisi nyt saada kaadetuksi käymispulloon.

Isosta kattilasta, siivilän läpi, kahvikuppia pienempään suuaukkoon. Onneksi kotoa löytyy iso pino sanomalehtiä.

Erittäin tarkan kaato-operaation jäljiltä hukkaan on mennyt arviolta vain puolisen litraa vierrettä. Neste on nyt pullossa, joten hiiva perään, vesilukko kiinni ja pullo kaappiin porisemaan kahdeksi viikoksi.

Käymisajan loppuvaiheilla tapahtuu vielä kuivahumalointi, eli vierteeseen sekoitetaan pari ruokalusikallista humalapellettejä.

Pullotuspäivä alkaa desinfiointirumballa. Kaikki välineet pitää putsata kunnolla, sillä bakteerit voivat aiheuttaa ikäviä sivumakuja. Teen jälleen työtä käskettyä.

Putsailun jälkeen käynyt olut täytyy lappoa kattilaan, ja sekaan lisätä jälkikäymiseen vaadittava sokeriliemi. Jälkikäymisen ansiosta olueen muodostuu pullottamisen jälkeen kuplia.

Taistelu lapon kanssa johtaa jälleen tuotteen tuhlaamiseen. Lopputuloksena on seitsemän ja puoli pulloa melkein valmista tavaraa. Jälkikäymiselle pitää vielä uhrata toiset kaksi viikkoa.

Kipeään kaljahampaan kolotukseen ei keittiöpanemista voi suositella.

Viimein odotus loppuu. Mutta palkitaanko se? Kahden viikon kuplatuotanto päättyy parahultaisesti perjantaina. Samana iltana Suomen taivaalla pitäisi myös näkyä vuosisadan toiseksi pisin kuunpimennys.

Päätän lähteä etsimään punaista kuuta ja pakkaan reppuun pari pulloa tuoretta Tein itte ja säästin -nimistä oluttani. Koska kuuta ei näy katutasosta, kävelen läheisen kallion päälle ihmettelemään taivasta.

Siellä näkyy vain pilviä. Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon.

Pienoinen pettymys, ajattelen, ja kaivan repusta kaljan. Jääkaapissa tunteja viilentynyt pullo sihahtaa lupaavasti, kun avaan korkin.

Ensimmäinen ”puraisu” ja sitä seuraava hämmentynyt myhäily: juoman makuhan on yllättävän ok.