Tiede & tekniikka

Muinaiset luut kertovat eläimistömme historiasta

Tiede & tekniikka 14.08.2017

Suomessa varhaisimmat merkit eläimistä ovat ajalta ennen viimeisintä jääkautta.


Markku Vuorikari
Suomen alkuperäiskanakannat periytyvät todennäköisesti mustista, ruskeista ja harmaankirjavista esihistoriallisista kanoistamme. Vanhin radiohiiliajoitettu kanan luu on löytynyt Salon Halikon Riihikankareesta, ja se on noin vuosilta 722–864.

Paleobiologi Pirkko Ukkonen ja arkeologi Kristiina Mannermaa esittelevät Jääkauden jälkeläiset -teoksessaan Suomen muinaista eläimistöä luulöytöjen perusteella.

Kirjassa keskitytään viimeisen, Veiksel-jääkauden jälkeen esihistorialliselta ajalta 1500-luvulle asti arkeologisista löydöistä tunnistettuihin nisäkkäisiin ja lintuihin.

Kaloista ei ole tekijöiden mukaan toistaiseksi tarpeeksi tutkimustuloksia. Sammakkoeläimet ja matelijat on jätetty pois, koska niistä on hyvin vähän löytöjä.

Varhaisimmat Suomen maaperästä löytyneet merkit eläimistä ovat 1980-luvulla vimpeliläisestä kalkkikivilouhoksesta löytyneet majavan jyrsimät puunkappaleet. Niiden arvioidaan olevan viimeistä jääkautta edeltävältä lämpimältä Eem-kaudelta eli vähintään 115 000 vuoden takaa. Samalta kaudelta on myös Helsingin Vuosaaresta löytynyt mammutin kyynärluu.

Mammutteja eli Suomessa myös jääkauden aikana: luita on radiohiiliajoitettu 37 000–27 000 vuoden taakse.

Jääkaudelta ovat myös Soklin alueelta löytyneet tunturisopulin jäänteet. Ne on ajoitettu noin 94 000 vuotta vanhoiksi – tosin 16 000 vuoden virhemarginaalilla. Torniosta on saatu talteen pala villipeuran sarvea noin 39 000 vuoden takaa.

Jääkauden lopulta, noin 12 700–11 600 vuoden takaa on Tenholasta löytynyt pala naalin yläleukaa.

Ihmiset seurasivat saaliseläimiä jään ja veden alta vapautuneille alueille noin 11 000 vuotta sitten.

Teoksessa kerrotaan, että jo silloin koira on ilmeisesti ollut ihmisen matkassa. Ensimmäinen ajoitettu koiralöytö on Vantaan Nissbackasta 9 257–9 021 vuoden takaa.

Useimmat muutkin vanhimmista koiraan liittyvistä luulöydöistä ovat Etelä- ja Länsi-Suomesta. Tutkijoiden mukaan suurin osa luista sopii pystykorvatyyppisille koirille.

Vanhimmilta asuinpaikoilta nisäkkäistä on tunnistettu hirvi, majava ja hylkeet sekä villipeura, metsäjänis, kettu ja näätä.

Varhaisimmat lintulöytömme ovat Antrean 10 400 vuoden takaiseen kalaverkkolöytöön liittyvä laulujoutsen, Lahdesta löytyneet riekko tai kiiruna ja tunnistamaton sorsalintu sekä Utsjoelta tunnistettu kuikka.

Kuikalla on tutkijoiden mukaan ollut myöhemmin ilmeisesti uskomuksellisia merkityksiä, sillä Outokummusta on löytynyt kuikkaa esittävä pienoisveistos noin 6 000–5 500 vuoden takaa. Suomen naapurialueilta kuikkia on tavattu myös hautalöytöinä.

Kirjan esittelemät laajat lintutiedot perustuvat Manner-Suomesta ja Ahvenanmaalta löydettyihin 243 arkeologiseen lintukohteeseen. Useimmat ovat historiallisen ajan löytöjä, sillä Suomen happamassa maaperässä orgaaninen aines säilyy yleensä vain palaneena.

Varhaiselta litorinakaudelta, noin 8 800–6 000 vuoden takaa, Ylikiimingin Vepsänkankaan asuinpaikka on tutkijoiden mukaan Suomen lintujen esihistorian aarreaitta.

Paikalta on tunnistettu varmuudella kuusi lajia sorsalintuja: sinisorsa, tavi, haahka, pilkkasiipi, alli ja uivelo sekä joko tukkasotka tai lapasotka.

Samalta aikakaudelta on riekko löydetty kolmesta kohteesta Itä- ja Pohjois-Suomesta. Myös varhaisimmat metso- ja teerilöydöt ajoittuvat tälle kaudelle.

Uusia nisäkäslajeja varhaisella litorinakaudella ovat karhu ja orava. Tutkijoiden Jääkauden jälkeläiset -kirjaa varten ajoittamista kahdesta pohjoisesta karhulöydöstä Inarin karhu on noin 8 000 vuotta vanha ja Kemijärven noin 7 800 vuotta.

Majavaa ja hirveä on tältä kaudelta löydöissä runsaasti. Kettu, näätä ja metsäjänis ovat levittäytyneet aiempaa pohjoisemmaksi.

Varhaisimpana Suomen sikalöytönä pidetään Joutsasta lähes 8 800 vuoden ikäiseksi ajoitettua luuta, mutta villiä ja kesyä sikaa ei luuston perusteella ole pystytty erottamaan. Löytö on päätelty villisiaksi, kuten muutkin varhaiset, ennen varsinaisen karjanhoidon alkua ajoittuvat löydöt.

Itämerelle levisi varhaisella litorinakaudella norpan ohella muitakin hylkeitä ja jopa valaita. Lajilleen hylkeitä on tutkijoiden mukaan vaikea tunnistaa, mutta Itämeren alueella on norpan lisäksi mahdollisesti ollut grönlanninhylkeitä, harmaahylkeitä eli halleja ja kirjohylkeitä.

Karjatalous alkoi Suomessa tutkijoiden nykytiedon mukaan kivikauden loppupuolella eli noin 4 500 vuotta sitten. Vanhin ajoitettu karjaeläimen luu on Pietarsaaresta löytynyt lampaan tai vuohen luu noin 4 000 vuoden takaa.

Kotieläinten luita on löydetty jo kivikauden alkupuolen kohteista. Useissa tapauksissa löytöalueen maakerrokset ovat kuitenkin voineet sekoittua.

"Luiden ikä varmistuu aina vasta radiohiilimenetelmällä", tutkijat muistuttavat.

Vielä pronssikaudella kotieläinten hoito oli tutkijoiden mukaan pitkään pienimuotoista. Todennäköisenä pidetään, että karjanhoito on Suomen alueella varhaisajoista asti liittynyt peltoviljelyyn ja lannan tarpeeseen.

"Viljelyä harjoittavissa yhteisöissä karjanhoidosta tuli rautakauden alkuun mennessä olennainen osa maataloutta", teoksen kirjoittajat toteavat.

Suomalaisten nautojen, lampaiden ja vuohien maatiaisrotujen alkuperä on tutkijoiden mukaan noin 3 000–2 000 vuotta sitten kivikauden lopulla tai varhaismetallikaudella tuoduissa eläimissä. Ne sopeutuivat kestäviksi, vähään tyytyviksi ja vastustuskykyisiksi.

Varhaisimmat nautojen luut ovat löytyneet Ahvenanmaalta, mutta tutkijat ovat päätelleet, että luut ovat peräisin muualta tuoduista eläinten osista, eivät Ahvenanmaalla kasvaneista eläimistä.

Manner-Suomesta varhaisin ajoitettu nautalöytö on Nakkilasta, Viikkalan Selkäkankaalta noin 3 300 vuoden takaa. Läheisestä Kivialhon Rieskaronmäestä on puolestaan löydetty merkkejä mahdollisesta karjasuojasta noin 2 700–2 500 vuoden takaa.

Vielä rautakaudella ja keskiajallakin naudat olivat huomattavasti pienempikokoisia kuin nykyisin. Tutkijat mainitsevat, että keskiajan ja uudenajan nautojen keskimääräinen säkäkorkeus on arkeologisten aineistojen perusteella ollut lehmillä noin 104 senttiä ja härkien ja sonnien 106 senttiä.

Rautakauden ja varhaisen keskiajan kohteissa lammas tai vuohi on tutkijoiden mukaan yleinen löytö.

Keskiajan lampaat olivat hieman pienempiä kuin nykyiset. Niistä saatiin ruokaa, rasvaa ja villaa.

Vanhimmat lampaanvillaa sisältävät arkeologiset löydöt ovat Suomesta rautakaudelta, 300–400-luvuilta.

Löytöjen perusteella tutkijat toteavat, että kana on tuotu Suomeen rautakaudella. Viimeistään keskiajalla se oli yleinen kotieläin Etelä- ja Keski-Suomessa.

Suomen vanhin ajoitettu kanan luu on 700- tai 800-luvulta Salon Riihikankareesta.

Kesysika on ilmeisesti kuulunut varhaisimpiin karjaeläimiimme. Ahvenanmaalta vanhin ajoitettu sikalöytö on 3 700–3 500 vuoden takaa, kivikauden lopulta tai pronssikauden alusta. Löydöt viittaavat siihen, että sikoja olisi tuotu saarelle jo aiemmin. Sitä ei tiedetä, onko kyseessä sian villi vai kesy muoto.

Hartolasta löydetty palamaton kesysian luu on ajoituksen perusteella 460–380 vuotta vanha eli noin 1500–1600-luvuilta.

Keskiajan sikoja tutkijat pitävät kesysikoina, koska villisian ei tiedetä muodostaneen elinvoimaisia kantoja Suomeen rautakaudella tai keskiajalla. Suomessa on saattanut olla pienehkö villisikakanta aikana, jolloin ilmasto oli nykyistä lämpimämpi.

Hevosen luita on löytynyt Suomesta tähän mennessä 37 arkeologisesta aineistosta. Vanhin ajoitettu löytö on Nakkilan Riskaronmäestä 2758–2547 vuoden takaa pronssikaudelta.

Isokyrön Leväluhdan rautakautisesta vesikalmistosta on ajoitettu useita hevosen luita 665–556 vuoden takaa. Rautakauden ja varhaisen keskiajan hevonen oli melko pieni, ja sen säkäkorkeus oli ehkä 115–145 senttiä.

Suomen vanhin tunnettu kesykissalöytö on hämeenlinnalaisesta polttokalmistosta, joka oli käytössä 800–1000-luvuilla. Kesykissoja on löydetty yhteensä 20 arkeologisesta aineistosta, joista vanhimmat ovat 1700–500 vuoden takaa.

Jääkauden jälkeläiset -teos vie kiehtovalle matkalle seuraamaan lintujen ja nisäkkäiden asettumista Suomen alueelle. Samalla kyse on ihmisten suuresta muutosta: ilman ihmistoimintaa sitäkään vähää eläimistä ei olisi jäljellä kuin mitä tähän asti on löydetty ja tutkittu.

Pirkko Ukkonen, Kristiina Mannermaa: Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. 240 sivua. Museovirasto.

Aiheeseen liittyvät artikkelit