Ympäristö

SM-hiihtäjä sivakoi petojen perässä eikä ymmärrä susivihaa – 50 vuodessa hän on nähnyt vain kaksi sutta vilaukselta

Ympäristö 31.03.2018 Lieksa

Entinen kilpahiihtäjä Risto Kiiskinen on vakuuttunut, että Lieksasta on kadonnut susia.


Lari Lievonen
Risto Kiiskinen tutkii sudenjälkiä, jotka lumi on jo osin peittänyt. Tänä talvena susien jälkiä on näkynyt Lieksassa poikkeuksellisen vähän.

”Seis!”

Risto Kiiskinen hyppää auton kyydistä ja harppoo eteenpäin katse kiinni tienpenkassa. Jokusen sadan metrin päässä totuus paljastuu.

”Ei se oo susi.”

Tassunjäljet tyssäävät autonrenkaisiin. Joku on ulkoiluttanut suurikokoista koiraa syrjäisellä metsätiellä ja poiminut sen lenkin päätteeksi kyytiin. Sitä Kiiskinen epäilikin, koska jäljet poukkoilivat tien laidalta toiselle.

”Susi kulkee määrätietoisemmin.”

Tapaus on malliesimerkki siitä, että jokainen mahdollinen sudenjälkihavainto on seurattava siihen saakka, että jäljen aitous varmistuu. Varsinkin, jos jäljet löytyvät tieltä.

Harvemmin Kiiskinen edes harrastaa bongailua autosta käsin. Entinen kilpahiihtäjä suihkii metsässä maastosuksilla.

Kiiskinen on ”asunut metsässä 50 vuotta” urheilijana, rajavartijana ja metsäpalveluyrittäjänä. Hän arvioi liikkuneensa luonnossa suksin ja jalkaisin 150 000 kilometriä.

Koko aikana susi on näyttäytynyt kahdesti. Niissäkin tapauksissa on vilahtanut vain pakeneva hännänpää. Dramaattisen kuuloisesta ulvonnasta hän on saanut nauttia kerran.

”Sudet ovat varmasti nähneet minut tuhansia kertoja.”

Pedot herättävät Kiiskisessä suurta kunnioitusta.

”On hyvin ihmeellistä, miten ne pystyvät metrisessä lumessa saalistamaan hirven ja viestimään toisilleen.”

Susilauma on erittäin hierarkkinen ja järjestäytynyt joukko. Jos lauma hajotetaan, koituu ongelmia. Kiiskisen mielestä metsästämällä tehdään häirikkösusia.

Hän ei kuitenkaan vastusta viranomaisten harkinnalla tapahtuvaa susien metsästystä. Periaatteessa hän voisi itsekin osallistua susijahtiin, jos se toteutettaisiin ”reiluin keinoin” eli hiihtämällä.

Kiiskinen ei ole vakuuttunut, tarvitseeko Suomessa metsästää susia kannanhoidollisin perustein. Vakuuttunut ei ole myöskään EU, joka syyttää Suomea suden suojelun laiminlyömisestä.

Lieksassa toimii Kiiskisen perustama vapaaehtoinen suurpetojen seurantaryhmä, johon kuuluu biologi, metsäalan ammattilaisia ja luontoharrastajia.

He hiihtävät ja ajavat autolla tietyt reitit viikoittain. Jälkihavainnot toimitetaan Luonnonvarakeskus Lukelle, joka hyödyntää tietoja harkintansa mukaan.

Kiiskinen kiinnostui jälkiseurannasta 12 vuotta sitten, kun metsästäjien ja tutkijoiden havaintomäärissä ilmeni valtava ero.

Viime vuonna seurantaryhmäläiset arvioivat susien määrän melko nappiin. He veikkasivat alueella liikkuvan 20 sutta. Myöhemmin Luke täsmensi määrän 17 yksilöön.

Kiiskisen mukaan susikannan pitäisi luonnollisen lisääntymisen myötä kasvaa noin 30 prosenttia vuodessa. Tällä hetkellä Lieksassa pitäisi siis tassutella noin 26 sutta.

”Nyt näyttää, että määrä on huomattavasti pienempi, ehkäpä vain 12 yksilöä. Viime vuonna törmäsin sudenjälkiin viikoittain, mutta tänä talvena olen löytänyt vain viidet jäljet. Susia ei ole pitkään aikaan ollut näin vähän. Syytä katoon ei tiedetä.”

Salametsästyksen jälkiin Kiiskinen ei ole törmännyt. Sellaista kuitenkin tapahtuu pantasusien kohtalosta päätellen. Vuosien 1998–2014 välillä tutkimustarkoituksiin pannoitetuista 130 sudesta 52 on tapettu laittomasti.

Susivihaa Kiiskisen on vaikea ymmärtää. Hän arvelee, että taustalla on erkaantumista luonnosta, huhuja ja väärää tietoa.

Vihaa ylläpitää metsästyskoirien ajautuminen suden suuhun. Luken mukaan sudet tappavat vuosittain 30–60 koiraa.

Kiiskinen näkee asian niin, että vaikka koiran menetys on surullista, ei metsästäjille voida taata pedottomia ja sataprosenttisen turvallisia metsiä. Näillä leveysasteilla pedot kuuluvat luontoon.

Pihan poikki kulkeneista susistakaan ei kannattaisi huolestua, sillä useimmat niistä ovat öisellä läpikulkumatkalla. Eivät ne arkoina eläiminä halua ihmisiä kohdata. Sitä paitsi Kiiskinen arvelee, että osa pihasusien jäljistä saattaisi tarkemmassa syynissä paljastua ketuiksi tai ilveksiksi.

Ilveksellä on pyöreä tassunjälki, kun taas sudella suippo. Susi kahlaa lumessa ja ilves ”kopsuttelee hangen pinnalla”, Kiiskinen kuvailee.

Ihmistä suden ei tiedetä vahingoittaneen tai tappaneen Suomessa sitten 1880-luvun. Suurpedoista karhu on vaarallisempi, mutta niitä ei pelätä samalla lailla kuin susia.

Kiiskinen näkee suden osana pohjoista, herkkää ekosysteemiä. Jos peto häviäisi, saattaisi mukana hävitä muitakin lajeja.

Susien suojelijoiden mielestä tappamisen pitäisi olla aina vihoviimeinen keino. Ennen sitä pitäisi kokeilla häätämistä, aitaamista, laumanvartijakoiria ja muita mahdollisia keinoja. Metsästyskoirien menetyksiin ne eivät tosin auta.

Pohjois-Karjalassa kiistellään aika ajoin haaskoista. Luvallisilla haaskoilla houkutellaan petoja luontokuvaajien iloksi. Niiden lisäksi metsistä on löytynyt suojelijoiden mukaan laittomia, karhunmetsästykseen liittyvä haaskoja. Metsästäjät ovat kiistäneet laittomien haaskojen pidon.

Maallikolla juolahtaa mieleen, että saattaisi auttaa, jos näkemykseltään vastakkaiset ryhmät pyrkisivät keskustelemaan ja tekemään yhteistyötä. Esimerkiksi Suomen riistakeskuksen kokoamiin reviirityöryhmiin on paikoin kaivattu suojelupuolen edustajia. Kiiskisen mielestä osallistuminen niihin pitäisi tehdä mahdolliseksi kaikille susialueen asukkaille.

Kiiskinen itse kuuluu Pohjois-Karjalan maakuntahallituksen asettamaan suurpetoneuvottelukuntaan ja toimii Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiirin petovastaavana. Hän vakuuttaa, että petojen suojelua ajava väki on valmis avoimeen keskusteluun.

Kiiskisen kaveripiiri on supistunut hänen leimauduttuaan susien suojelijaksi. Osan metsästäjäkavereista kanssa aihetta ei kuulemma kannata ottaa puheeksi, vaikka hirvimetsällä Kiiskinen käy itsekin.

Mihin susia sitten katoaa? Luken mukaan Suomessa eli viime vuoden maaliskuussa 150–180 sutta. Edellisvuodesta kanta tippui viidenneksen.

Syynä oli paitsi korkea aikuiskuolleisuus, myös kannanarvioinnin tarkentuminen. Aiemmin omiksi rajalaumoikseen tulkittuja laumoja voitiin yhdistää geneettisen yksilöinnin perusteella.

Kannanarvio perustuu yhä vahvemmin ulosteiden dna-määritykseen, jota tukevat jälkihavainnot ja gps-seuranta.

Edellisessä kannanarviossa todettiin 58 suden kuolleen elokuun 2016 ja huhtikuun 2017 välillä. Susista 41 kaadettiin poikkeusluvalla ja seitsemän poliisin päätöksellä. Liikenteessä kuoli myös seitsemän. Kaksi sutta tapettiin laittomasti Pohjois-Karjalassa.

Viranomaisilta löytyy keinoja susiongelmien hoitoon.

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä vastasi vastikään RKP:n kirjalliseen kysymykseen, että häirikkösusien aiheuttamia ongelmia selätetään kahta kautta.

Poliisi voi tarvittaessa lopettaa suden. Lisäksi on olemassa vahinkoperusteinen kiintiö 53 sudelle, josta voi hakea kaatolupia metsästysvuosina 2016–2018.

Seuraava susikanta-arvio valmistuu kesäkuussa. Luken tutkija Samuli Heikkinen kertoo, ettei ennen sitä voida sanoa, mihin suuntaan kanta on kehittynyt

”Paikallisesti tilanne on voinut muuttua hyvinkin paljon. Susia syntyy, kuolee ja vaeltaa.”

Susikeskustelussa ei nyt auta muu kuin vetää happea ja odotella seuraavaa kanta-arviota.

Aiheeseen liittyvät artikkelit