Ympäristö

Siikalatvalla kuljetaan tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin jalanjäljissä – tekeillä kaislavene

Länsirannikolla kaislaa on hyödynnetty käsitöissä. 1800-luvulla tukki voitti kaislan Kruunupyyssä.
Pekka Fali
Elokuun lopussa kaisla ei enää irtoa repimällä kuin juurineen, Johanna Riepula näyttää.

Kaislankeräyslautta lipuu hiljalleen eteenpäin Siikalatvan Mankilanjärvellä. Vielä tänä syksynä täällä kuljetaan Thor Heyerdahlin jalanjäljissä kaislaveneellä.

Heyerdahl tunnetaan vuoden 1947 tutkimusmatkastaan, jonka hän teki Kon-Tiki-lautalla yli Tyynenmeren.

Kaislaveneellä norjalainen tutkimusmatkailija ylitti Atlantin vuonna 1970. Mukana oli kuusihenkinen miehistö.

"Jos veneestä saisi sellaisen, että se pitäisi yhden tyypin pinnalla edes hetken", naurahtaa Johanna Riepula. "Sitä voisi testata ja parannella."

Vene valmistuu syys–lokakuussa.

Ajatuksena on tehdä myös opasvihkonen järvikaislan käyttämisestä. Materiaali on ekologinen ja paikallinen.

"Kaislatätinä" tunnettu Riepula on tehnyt Mankilanjärvestä kerätystä kaislasta pieniä käsitöitä: koruja, hattuja, koreja.

Riepula on myynyt kaislakoruja. Lisäksi hän on pitänyt kursseja kaislanpunonnasta.

Siihen hän tutustui opiskellessaan Kuopion muotoiluakatemiassa. Opettajana oli mestaripunoja Anelma Savolainen.

"En hurahtanut kaislaan heti. Vasta kun muutimme tänne, huomasin, että sitä on järvessä pilvin pimein", Riepula kertoo.

Rovaniemeltä kotoisin oleva Riepula ja Ylikiimingistä kotoisin oleva Tero Mäkelä ovat kotiutuneet Mankilanjärven rantaan.

Pekka Fali
Kaislankeruulauttaa ohjaa Tero Mäkelä. Tänä syksynä Mankilanjärvellä kulkee myös kaislasta tehty vene.

Käsityökaislan keruu alkaa juhannusruusun kukinta-aikaan. Sitä voi nyhtää irti käsin.

Löysät niput kuivataan hitaasti, jolloin kaisla sitkistyy.

Venettä varten kaislaa kerätään myös loppukesällä. Silloin apuna on viikate.

Hatun tekemiseen menee 50 kaislaa. Vene nielisi materiaalia jo aivan eri tavalla.

Kaislan kerääminen on osa Mankilanjärven kunnostusta. Vanhat ihmiset kertovat järven olleen kirkas ja hiekkapohjainen.

1980-luvulla järven pintaa nostettiin puoli metriä. Ajatuksena oli kaislojen hukuttaminen, mutta edelleen niitä törröttää järvessä sinnikkäästi, samoin kuin lumpeita.

Oulun maa- ja kotitalousnaiset palkitsi viime vuonna Mankilanjärven kunnostuksen ja kaislan käytön vuoden maisematekona.

Pekka Fali
Johanna Riepula ompelee kokoon koria letitetystä kaislasta.

Kaislaesineitä on valmistettu perimätiedon mukaan Suomessa jo ennen 1500–1600-lukua.

Kaislaa on käytetty etenkin Kruunupyyn seudulla 1700- ja 1800-luvuilla. 1800-luvulla käytiin kädenvääntöä tukinuiton ja kaislankeruun välillä. "Tukki voitti", Riepula sanoo.

Myös Pedersöressä, Vöyrissä, Siikajoella ja Oulun seudulla on perinteitä kaislan työstämisessä.

Sodan jälkeen koko maassa järjestettiin kaislanpunontakursseja.

Kaistaa on käytetty katoissa ja patjojen täytteenä, ja siitä on saatu mustetta.

Kaislan tyveä voi myös syödä. Maku muistuttaa Riepulan mukaan kurkkua tai vesimelonia. Myös pähkinäistä juurta voi jauhaa gluteenittomaksi jauhoksi.

Katovuosina kaisloja syötettiin karjalle rehun korvikkeena.

Maailmalla sitä käytetään puutarhakasvina, estämään eroosiota ja puhdistamaan maata.

Onko kaisla liian tavallinen, jotta osaisimme sitä arvostaa?

Kaisla on jämäkkä ja kevyt, kelluu hyvin, eristää hyvin. Se imee kosteutta, mutta ei tunnu kostealta, luettelee Riepula.

"Niukkoina aikoina on hyödynnetty sitä, mitä on. Kaislatyöt ovat voineet olla köyhemmän väen töitä, niitä ei ole esitelty jälkipolville ylpeydellä."

Pekka Fali
Pohjalliset ja spiraalivati ovat kruunupyyläisiltä tekijöiltä, muut kaislaesineet Johanna Riepulan tekemiä. Vihreä väri häviää uv-valossa.
Aiheeseen liittyvät artikkelit

Glamping yhdistää luonnon ja luksuksen – sähkötön mökki on vaihtoehto hotellille, kun skumpat saa kylmään ja lakanat ovat valmiina

Teillä luvassa liukkaita ajokelejä tiistaina lähes koko maassa

Tuore selvitys: Siirtämällä laajaperäisesti viljellyt turvemaat pois tuotannosta maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä iso osa tulisi kuitattua