Eränkävijän taidot punnitaan kuolleen metsän uumenissa

Kuolleet puut, elävät teeret. Pakkasaamuna teeret saattavat nousta metsästäjän eteen puihin kujertamaan. 

Deadwood. Sillä nimellä kanalinnunmetsästäjät kutsuvat erästä tiettyä kolkkaa eteläisellä Taivalkoskella. Muutaman hehtaarin alalla vetinen suo on tukahduttanut ikikuusikon, karistanut neulaset ja haudannut harmaat rungot ikuisesti tuuleen.

Joka syksy jo parin vuosikymmenen ajan sama kaveriporukka eri puolilta Suomea kokoontuu näille selkosille Metsähallituksen varauskämppään. Edessä on viikon jahtiloma ja tavoitteena mehevä kanalintupaisti joulupöytään.

Rouva teeren lento. Koirasteeren kujerrus houkuttelee naaraita hyviin tarkkailuasemiin. Kuva: TuomoKarsikas

Usein yksi edellisen syksyn saalislinnuista on talvehtinut kaupunkiasunnon pakastimessa ja tarjoillaan ensimmäisenä iltana kämpän illallispöydässä asiaankuuluvine lisukkeineen: rehevän riistakastikkeen ja pulleiden perunoiden kanssa – karpalohyytelöä unohtamatta. Joskus on lautasen vierellä havaittu piripintainen snapsilasikin.

Kun syysaurinko katoaa lammentakaiseen petäjikköön ja rautakamina hohkaa, tuvan ilma on sakeana talven aikana entisestään pulskistuneita eräjuttuja.

Seurueella on harvoin koiraa käytettävissään. Metsästys sujuu ketjujahtina. Se onnistuu hyvin, kun metsästäjät tuntevat toisensa ja maaston.

Koillismaalainen korpimaasto on monotonista: vaara, suo, vaara, suo… Parasta siinä on, että naavaisten kynttiläkuusien kätköissä lymyilee yleensä kohtuullinen määrä riistalintuja: metsoja, teeriä ja pyitä.

Riekko on valitettavasti käynyt vähiin, ja siksi sen metsästys on monena syksynä ollut rajoitettua tai tyystin kiellettyä.

Teeren soidinpulputus somistaa syksyistä pakkasaamua heti ensimmäisenä metsästyspäivänä. Se kuuluu jostakin kämpän takamaastosta.

Jahtielämän pettymyksiä kokenut metsästäjä tietää, että yksittäisen kujerruksen suuntaan on turha lähteä tarpomaan. Lintu voi olla hyvinkin kaukana ja todennäköisesti se äkkää hiipijän jo etäältä. Parempi vain kulkea teerimaita hiljakseen ja odottaa valppaana, josko jonkin kuusen tyvestä ampaisisi lintu hollille.

Alkukaudesta poikueet ovat usein vielä kasassa. Linnun hypätessä siivilleen samoilta paikoilta voi lähteä vielä muitakin. Ensimmäisen pakenijan lähtö­ryminä herkistää metsästäjät pälyilemään ympäristöään tarkemmin.

Teeri lähtee kuin tykin piipusta. Jos siihen aikoo osua, pitää omata hävittäjälentäjän refleksit. Kun laukaus pamahtaa, ketjukaveri tietää melko varmasti kohta kuulevansa pettyneen toteamuksen: ”Ohi meni!”

Keskipäivän kahvitulilla syntyy uusi suunnitelma. Jos emme pääse teeren luo, entäpä jos houkuttelisimme teeren meidän luoksemme?

Deadwoodin kahden puolen on sopivasti laajat suoalueet, joilta teeren kujerrusta useimmiten kuulee. Sopivaan näreikköön viritellään jo edellisenä iltana muutama kyttäyspaikka näkymättömiin kuusien suojaan. Niiden eteen, sopivalle ampumatkalle, ripustetaan muutama teeren houkutuskuva pystyyn kuolleiden kuusien oksille.

Hallayön usva leijuu vielä suon yllä, kun äijät hiippailevat kyttäyspaikoille. Telttapatja takapuolen alle, termari viereen ja katse kohti houkutuslintuja.

Ensin kuuluvat siiven kahaukset, kun teeret jossakin suon toisella puolella pyrähtelevät kuusien latvoihin tähystämään. Pari innokkainta kukkoa availee jo ääntään.

Metsästäjä kaivaa esille metallisen houkutuspillin ja yrittää matkia lemmen­kipeän teerikukon iskurepliikkiä.

Kas kummaa, se toimii! Suon toiselta puolelta kilpailija vastaa. Kohta hämärästä pyrähtää teeri ylitse. Ensimmäinen tiedustelija on tullut tarkastamaan reviirille ilmestyneet oudot mustat linnut.

Jos juoni onnistuu, kohta valeteerien ympärille lentää lisää aitoja yksilöitä. Osa istuu lähipuihin. Rohkeimmat laskeutuvat houkutuslintujen viereen tekemään soidinpomppuja suomättäiden sekaan.

Ase nousee poskelle…

Lue myös:

Kolumni: Pyy vaikuttaa helpolta saaliilta, mutta pyörähtää ovelasti karkuun ratkaisevalla hetkellä