Ihmiset & kulttuuri

Kummituskävelyt tarjoavat samassa paketissa jännitystä ja historiaa – mutta mikä ero on aaveella, haamulla ja kummituksella?

Kristiinankaupungissa voi käydä kierroksella 125-vuotiaassa huvilassa, jonka asukkaat eivät ole jättäneet sitä vieläkään.
Eija Mansikkamäki
Carlsrolla on värikäs historia ja Natalia Kaleva saa eläväisellä selostuksellaan kuulijat seuraamaan kummituskierrosta hiirenhiljaa.

Etteikö historia muka kiinnosta ihmisiä? Mitä vielä! Kaikki kiinnostaa, kunhan sen kokkaa kunnolla ja tarjoilee herkullisesti.

Yksi tapa syöttää historiaa ovat kummituskävelyt. Niitä järjestetään jo useissa kaupungeissa, lapsille ja aikuisille.

"Kun historiaa ja fakta ovat tarinan muodossa, se on paljon mielenkiintoisempaa. Historia sulaa ihanasti tarinoihin", kertoo Kristiinankaupungin auktorisoitu matkailu- ja kummituskävelyopas Natalia Kaleva.

Murtaen suomea puhuva hersyvä opas onkin paljon hauskempaa kuunneltavaa kuin kuivakka vuosilukuluento. Venäläissyntyinen Kaleva tuli Suomeen Moskovasta 30 vuotta sitten. Hän kertoo olevansa alunperin taide- ja kieltenopettaja, mutta vapaa-aikanaan intohimoinen historian harrastaja ja kummitusten tutkija.

Kaleva vetää Kristiinankaupungissa ja sen ulkopuolella sijaitsevassa Carlsron museossa eri teemaisia kävelyitä. Kummituskierroksia lapsille ja K-18 -kierroksia aikuisille on järjestetty myös ainakin Porissa, Raumalla, Kemissä ja Helsingissä.

Carlsro sopii kävelyihin erityisen hyvin, sillä huvila muistuttaa kummitustaloa. Tänä vuonna 125 vuotta täyttävän huvilan rakennutti Suurjärven rannalle 1896 kristiinalainen kauppaneuvos ja laivanvarustaja Carl Alfred Carlström. Palvelijoita oli 16, ruusutarha kukoisti ja palvelusväki haravoi valkealla hiekalla päällystettyä pihatietä siistiksi.

Vain 14 vuoden jälkeen tuli apulaisen kavalluksen aiheuttama vararikko ja huvila huutokaupattiin. Alfred ampui itsensä.

Talo toimi pensionaattina ja kesähotellina ja -ravintolana vuoteen 1960, jolloin huvilan huudatettiin jälleen ja omistajaksi tuli kristiinalainen ajuri Åke Weckström. Hän halusi huvilasta museon, ja kartuttikin 11 000 esineen kokoelman. Esillä on muun muassa vuodelta 1897 L.M. Ericssonin luurankopuhelin, joita tunnetaan Suomessa vain neljä.

Kristiinankaupunki otti museosta vetovastuun vuonna 2002, ja siellä voi vierailla myös kuulematta kummituksista mitään.

Eija Mansikkamäki
Carlsro toimii myös pelkkänä museona ja yksi esillä oleva harvinaisuus on Ericssonin luurankopuhelin.

Mutta halukkaille Kaleva kertoo, etteivät entiset asukkaat ole jättäneet rakennusta. Siellä on nähty Alfredin harhailevan frakissa ja silinterihatussa käytävällä, ihmetelty itsekseen syttyviä valoja ja kylmiä ilmavirtoja, kuultu miesten puhetta ja musiikkia ja välillä lapsen itkua.

Kapeista kierreportaista on pudonnut nimittäin pieni poika, joka kuoli. Häntä hoitanut isoäiti otti asian luonnollisesti raskaasti, eikä hänen takapuolensa painauma näytä poistuvan lastenhuoneen sängynpeitteestä.

Alfredin puoliso Agnesin huoneen verho taas ei meinaa pysyä kiinni, koska odottaa yhä Alfredia, mutta turhaan.

Eija Mansikkamäki
Kutkuttavaa kummitustunnelmaa luovat esineet, kuten mykkinä tuijottavat nuket. Vai räpsäyttikö toinen sittenkin silmiään?

Euroopan ja Suomen ero kummituskävelyiden suhteen on, että Pariisissa, Lontoossa ja Roomassa kummitukset ovat katakombeissa eli maan alla, mutta Suomessa ne elävät vintillä, ainakin Kristiinassa, Kaleva kertoo.

"Sanotaan, että vanhat talot kummittelevat ja Kristiinankaupungissa ei muita olekaan! Melkein kaikista voisi kertoa tarinan. Minusta maaseudullakin on tulevaisuutta, jos siellä on kummituksia!"

Osa kummituksista on hyviä ja neutraaleja, osa ei.

"Hyvät ovat kiinni paikassa, jossa heillä oli onnellinen elämä. Sitten meillä on yhdessä talossa hyvin verenhimoinen nainen, joka hirttäytyi."

Kaleva ei ole halunnut oppaana edes itse nähdä kummituksia, mutta voi tuntea ne. Hyvästä tulee rauhallinen olo, mutta pahat tuntuvat pistelynä ja viluna ja iho menee kananlihalle.

Mutta mikä ero kummituksella, aaveella ja haamulla on?

"Haamu on näistä vahvin, ja sen voi nähdä, mutta kummituksen ja aaveen vain kuulla tai vaikkapa haistaa", Kaleva vastaa.

Eija Mansikkamäki
Rakennuksessa on toimi vuosina 1922–1945 kesähotelli. Melkein voi kuvitella, kuinka vieraat tai talon väki käy pian illalliselle.
Lue lisää

Kristiinankaupungin kivihiiltä ja öljyä käyttäneen voimalaitoksen viimeinen kattila räjäytettiin

Tuuli on kaikille ilmaista, mutta toisille bisnestä – Kristiinankaupungille tuulivoima tuo kymmenyksen kaikista verotuloista

Isot tötteröt vetävät leirintäalueelle muitakin kuin yöpyjiä

Vanhat rakennukset heräävät eloon Petri Pihlajaniemen käsittelyssä: "Huomaan, että hankintani ovat alkaneet kiinnostaa ihmisiä"