Kuva: Pentti Vanska
Korkea hetki
Antti Heikkisen ensimmäinen kolumni.
Tämä on minulle pyhä hetki. Tai no. Jos nyt ei pyhä, niin muuten tavallista korkeampi.
Ulospäin tämä ei sellaiselta näytä. Ennemmin näky lie huushollissamme päivittäisen tavanomainen, jopa tylsä. Kunpahan vain istun työkömmänässäni kirjoituspöydän ääressä, sormeni steppailevat näppäimistöllä ja möllötän näyttöä nähdäkseni, millaisella tekstillä syntymähurjat aivoni täyttävät uutta tekstitiedostoa.
Mutta ah, mitkä tunteet sisälläni vellovatkaan. Ja ihan vain siksi, että rustailen ensimmäistä kolumniani Maaseudun Tulevaisuuteen!
Eikä tuo suinkaan ollut vitsi. Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittaminen on elämässäni omanlaisensa etappi.
Minäpä kerron, jotta miksi.
Lapsuudenkotini ei ollut köyhä – ei minun näkemykseni mukaan ainakaan. Tuskin muidenkaan.
Vaan topakasti siellä katsottiin, minne mikin markka meni. Vanhempani eivät laittaneet rahojaan turhuuteen ja se oli hyvä, koska silloin tuntui harvakseltaan kirkonkylätuliaisena saadun berliininmunkin syöminen suuremmaltakin juhlahetkeltä.
Ja se munkkihan piti muuten napostella tarkasti niin, että vaaleanpunainen kuorrute jäi viimeiseksi. Niin tekisin yhä, jos ilkeäisin.
Onneksi joudun taistelemaan mokomaa kiusausta vastaan aika harvoin, koska en ole ollut aikamiehenä hirveän perso pullalle. Muille herkuille kyllä. Senkin takia olen monesti manaillut sitä, etten ole osunut perimään vanhempieni tervettä taloustarkkuutta.
Esimerkiksi lehtimyyjät haraisivat heidän kohdallaan melkein poikkeuksetta tyhjää. Meille ei tilattu viikkolehtiä ja miksipä olisi tilattukaan, koska saimme ne viikon, parin viiveellä kirkonkylällä majailleelta tädiltäni. No Nykyposti meille jostain syystä jonkin aikaa tuli, olisiko ollut jonkun kerrassaan ohittamattoman tyrkytystarjouksen peruja.
Kotonamme syytinkiläisenä asuneen mummovainajani taas muistan joskus innostuneen ostamaan marevankoereissullaan jonkun räväkkäkantisen juorulehden. Harvoin hän toki sellaiseen hurvitteluun innostui, mutta aika ajoin nyt kuitenkin. Näin tapahtui ainakin silloin, kun muuan Kauniit ja rohkeat -sarjan näyttelijöistä kävi esiintymässä tuusniemeläisellä tanssipaikalla.
Samalla keikalla olivat muuten myös Armi ja Danny. Muistan, kuinka mummo tihrusti lehteään aarnesaarismallisten silmälasiensa läpi ja pohti, miksi Tännyllä ja Tornella piti olla niin hankalasti sanottavat nimet. Armi istui hänen suuhunsa helposti.
Lukemisen jälkeen mummo laittoi lehden kaappiinsa ja sinne se jäi. Jälkikäteen ajatellen missasimme varmasti monet missien erohaastattelut, mutta pysyimme siitä huolimatta kärreillä niistä maailman tapauksista, jotka olivat jollain lailla tietämisen arvoisia.
Se johtui siitä, että postilaatikkoomme lupsahti maakuntalehden ja paikallisvipusen ohella säännöllisesti myös Maaseudun Tulevaisuus.
Maaseudun Tulevaisuus kuului arkeemme siinä kuin säännölliset ruoka-ajat, navettatyöt, talonlämmittäminen, määrätyt saunapäivät ja yleiset maatilan askareet, jotka vaihtuivat vuodenkierron mukaan.
Kun näimme Posti-Maikin pysäyttävän autonsa kotimäkemme päällä seisseen postilootikon luo, lähti joku välittömästi hakemaan lodjuntäytteitä pihaan. Määrättyinä päivinä postinhakijaa odotti aina vakiokysymys:
”Tulko Muaseutulainen?”
No ainahan se tuli, kun sen tulla piti. Mutta jostain syystä asia piti aina varmistaa. Ja nimenomaan Muaseutulainen. Ei koskaan Maaseudun Tulevaisuus. Lehti oli niin tuttu, että sitä puhuteltiin lempinimellä. Savon Sanomat sen sijaan oli aina Savon Sanomat – ei Mullikka tai Savari.
Näistä kahdesta lehdestä töistään päiväkahville tullut isäukko luki aina ensimmäisenä Muaseutulaisen. Vuorollaan sen tutkivat äiti ja mummo.
Joskus kävi sellainenkin ihme, että lehdessä komeili jonkun tutun pärstä. Ainakin naapurissamme kanalaa pitänyttä Väänäsen Mauria siihen joskus haastateltiin. Silloin juttu leikattiin talteen ja pistettiin kirjahyllyn lukkolaatikkoon. Sinnepä se sitten sai unohtua siinä kuin mummon aarteekseen investoima juorulehti hänen komeroonsa.
Muuten lehtiä ei säästetty. Ne pistetiin aikanaan sytyiksi. Tosin vasta sen jälkeen, kun Ahosen Alpo oli ehtinyt käydä meillä kunkin viikon Muaseutulaiset lukemassa.
Itse muistan lonineeni lehteä tuolloin tällöin, yleensä vain sarjakuvien tähden. Kun aloin toden teolla maailman menosta ja sanomalehdistä kiinnostua, olin jo muuttanut kotoa pois.
Mutta aina nähdessäni Maaseudun Tulevaisuuden hyrähtää sisimmässäni lämmin, jopa kunnioittava tunne.
Sen vuoksi tämä hetki niin korkea onkin. Arvella nyt. Tiedän, että tämä juttu päätyy painettuna kotipaikkani postilaatikkoon, siitä tuvan pöydälle ja lopulta isäukko lukee tätä joko kiikkutuolissaan istuen tai puusohvalla maaten.
Sitten hän huutaa keittiöön äidille, että nyt se on kirjottanna Muaseutulaiseen. Äiti kysyy, jotta mistä se sinne kirjottaa. Isä sanoo, että lue ite. Ja äiti lukee. Silleesti vähän häpeissään, mutta vino hymy naamallaan.
On vähän semmoinen olo, jotta olen päässyt osaksi pitkää ketjua.
Sellaista, jonka varmasti tunnistavat muutkin kuin minä.
Eipä muuta kuin kiitos luottamuksesta.
Koetan olla sen väärti.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Lue lisää:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
