Euron tulosta on 20 vuotta, mummon markoissa laskijoita riittää yhä

Eurobarometrin mukaan 13 prosenttia suomalaiskuluttajista muuntaa yhä asuntojen ja kulkuvälineiden hinnat markoiksi ja päivittäistavaroistakin kolme prosenttia. Kuva: Jukka Pasonen

"Rahaliiton ongelmat ovat ratkaistavissa, ja ne ratkaistaan." Suomen Pankin virasta eläkkeelle ja vierailevaksi tutkijaksi siirtyneen Antti Suvannon ei tarvitse enää sanoa tätä viran puolesta. Kuva: Päivi Sivonen

5,94573 Suomen markkaa on yksi euro.

Kaksi kolmesta euroalueen kuluttajasta elää täysin euroaikaa. 13 prosenttia suomalaisista muuntaa silti yhä asunnon tai auton hinnan mummon markoiksi.

Euroon siirtymisestä tuli vuoden 2019 alussa kuluneeksi 20 vuotta. Kaksi vuosikymmentä on kulunut myös suomalaisilla markka-ajasta ja euroalueeseen liittymisestä. Euro tuli ensin käyttöön tilivaluuttana vuosina 1999–2001. Eurosetelit ja -kolikot laskettiin liikkeelle vasta vuoden 2002 alussa.

Onkin yllättävää, että Euroopan komission syksyllä julkistaman Eurobarometri-kuluttajakyselyn mukaan 15 prosenttia kyselyyn vastanneista noin 17 500 euroalueen kuluttajasta kertoi muuntavansa hinnat edelleen vanhaan kansalliseen valuuttaansa. Nämä EU-kansalaiset muunsivat hinnat sekä kalliimpien hyödykkeiden kuten asuntojen ja auton hintoja vertaillessaan että tavanomaisten päiväostostenkin osalta.

Suomi kuului ensimmäisten euroon liittyneiden EU-maiden joukkoon vuoden 1999 alussa. Euro otettiin alkuun käyttöön tilivaluuttana ja vanhat markat eurosetelit ja -kolikot korvasivat laillisena maksuvälineenä siirtymäkauden loputtua vuoden 2002 alussa.

Suomen Pankin johtokunnan neuvonantajan virasta eläkkeelle siirtynyt Antti Suvanto oli yhtenä keskeisenä henkilönä valmistelemassa euroa keskuspankissa. Hän kuvaa eurojäsenyyteen valmistautumista ja jäsenyysneuvotteluja "uransa mielenkiintoisimmiksi vuosiksi".

Minkälainen oli se hetki, jolloin Suomi vaihtoi valuutan ja arvot markoista euroihin vuosien 1998 ja 1999 vaihteessa? Arvotettiinko silloin koko kansallisvarallisuus uudestaan?

"Silloin ei käynyt kuinkaan. Muuntokurssin laskentatavasta päätettiin jo toukokuun alussa 1998, jolloin Suomi oli mukana."

Mitään vääntöä ei Suvannon mukaan käyty eurokentillä tuolloin – eikä myöskään joulukuun lopussa, jolloin Suomi liittyi aloittavaan euroalueeseen.

"Suomen osalta suurin vääntö käytiin lokakuussa 1996, jolloin markka liitettiin ERM-järjestelmään. Siinähän oli dramaattinen viikonloppu vuotosyytöksineen", nykyisin Helsingin yliopiston vierailevana tutkijana osa-aikaisesti työskentelevä Suvanto muistuttaa.

Suomen markka liittyi rahaliittoon muuntokurssilla, joka oli valuuttakurssimekanismi ERM:n keskikurssi markalle vuoden 1998 lopussa. Pysyvän muuntokertoimen vahvisti valtiovarainministerien Ecofin-neuvosto. Markan arvo euroina ilmaistiin silloin ja nyt kuuden merkitsevän numeron tarkkuudella: 1 euro on 5, 94573 markkaa.

Devalvaation ja aiemman valuuttapaon seurauksena Suomen itseluottamus oli ennen ERM-kytkentää heikko. Suvanto muistaa, että eräät pitivät Suomea kyseenalaisena Emu-kandidaattina koko euroon.

Suvanto nimeää ranskalaisen ekonomistin Patrick Artusin, joka sanomalehti Le Monden kirjoituksessaan kyseenalaisti Suomen pärjäämisen rahaliitossa "yksipuolisena, yhdestä teollisuudenalasta eli metsäteollisuudesta riippuvana taloutena".

Oikeassahan Artus oli. Nokia ei tuolloin ollut nostanut Suomea vielä jaloilleen – ja pudottanut uudestaan, nykyisin taas hyvin kannattaville puujaloille.

Erityisillä Emu-puskureilla on ollut tarkoitus kerätä noususuhdanteessa varoja työeläkejärjestelmään ja työttömyysvakuutusrahastoon ja purkaa niitä taantumassa maksuja alentamalla. Puskureita on myös käytetty.

Rahaliitto EMU:n eri vaiheisiin ja ongelmiin hyvin perehtynyt Suvanto ei pidä rahaliittoa virheenä, ei myöskään Suomen euro-jäsenyyttä: vaihtoehtoinen kehitys olisi saattanut olla hyvinkin jäsenyyttä huonompi.

Rahaliitossa rahapolitiikka siirtyi perustetulle Euroopan keskuspankille. Mahdollisuus kansallisiin devalvaatioihin eli rahan ulkoisen arvon laskemiseen kilpailukyvyn palauttamiseksi loppui. Finanssipolitiikka jäi kansallisvaltioiden hallitusten säädeltäväksi

Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin yhteisen valuutan euron käyttöönotosta sekä euroalueella mukana olevien talouskriteereistä.

Talouskriteerit koskivat vain julkista taloutta: valtion budjettivaje saisi olla korkeintaan kolme prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen ja julkista velkaa enintään 60 prosenttia suhteessa bkt:hen. Valtiot vastaisivat omista veloistaan.

Julkisen talouden vakaustavoitteista on livetty, mutta lipsuvista eurojäsenistä yksikään ei ole tähän mennessä saanut rangaistusta.

Yksityissektorin velkaantumiseen ei kiinnitetty riittävästi huomiota. Tässä tehtiin selvä virhe:

"Ei nähty pankkien ja valtioiden kohtalonyhteyttä eikä kiinnitetty yksityisen sektorin velkaantumiseen huomiota", Suvanto viittaa Espanjan ja Irlannin talouksien ylikuumenemiseen velkarahalla.

Pankkiunioni luotiin vasta finanssikriisin puhjettua ja finanssilaitosten vakavaraisuusvaatimuksia on yhtenäistetty. Yhteisellä kriisinratkaisumekanismilla pankkien omistajat pantiin sijoittajina vastuuseen, kun pankki on pulassa.

Järjestelmästä puuttuu yhä yhteinen talletusvakuutusjärjestelmä, Suvanto muistuttaa.

Euron ensimmäiset kymmenen vuotta sujuivat suhteellisen rauhallisissa ja kriisittömissä merkeissä vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin saakka.

"Rahapolitiikka näytti toimivan, inflaatio pysyi kurissa ja suhdannepolitiikkakin oli suhteellisen vakaata."

Huolettomuus hävitti riskitietoisuuden. USA:n pankkien asuntolainoista paketoitiin parempaa tuottoa ja riskipitoisempia sijoituksia subprime-sijoituksina. Nämä paljastuivat myrkyllisiksi. Kansainvälisillä sijoitusmarkkinoilla rysähdys levisi kaikkialle.

EKP turvautui epätavallisiin keinoihin uudessa tilanteessa. Pankkien maksuvalmius säilyi, ja euroalue välttyi uhkaavalta ketjureaktiolta.

Pankit saivat vakuuksia vastaan rahaa lainaksi keskuspankista periaatteessa rajattomasti. Rahamarkkinoita ylläpitäneet arvopaperiosto-ohjelmansa EKP lopetti vasta nyt vuodenvaihteessa.

Entä kuka kaipaa vielä devalvaatioita kilpailukyvyn palauttamiseksi?

Vientitoimialat ja elinkeinoelämä eivät ole lobanneet eurosta eroamista ja omaan valuuttaan siirtymistä. Vuonna 2017 työmarkkinajärjestöjen sopima kilpailukykysopimus ja taloussuhdanteen parantuminen palauttivat jälleen maan kustannuskilpailukykyä suhteessa kilpailijamaihin.

Politiikassa perussuomalaiset, niistä eronnut Sininen tulevaisuus ja eurokriitikko, kansanedustaja Paavo Väyrynen ovat tunnetusti niin euroa kuin EU-liittovaltiotakin vastaan.

Finanssikriisin vuosina EuroThinkTank-ajatuspaja otti vahvasti kantaa ja kirjoitti eurosta eroamisesta vaihtoehtona. Professori Vesa Kanniaisen perustama työryhmä julkaisi Libera-säätiön julkaisusarjassa vuonna 2014 kirjan Euron tulevaisuus.

Suomen Pankista eläkkeelle siirtynyt Antti Suvanto työskentelee nyt vierailevana tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän kieltää kaivanneensa takaisin markka-aikaa:

"En kertaakaan."