Hilja Solala on joutunut puolustamaan tiedemaailmassa kotieläimiä käsitteleviä aiheitaan – nyt hän väittelee ensimmäisenä suomenhevosesta historia-alalla

Hilja Solala tuo väitöskirjassaan esiin uutta tietoa suomenhevosen synnystä. Kuva on otettu Kangasalla Liuksialan kartanon koivukujalla. Suomen ensimmäinen kantakirjahevonen oli Liuksialan kartanon Wiesti-tamma. Se otettiin Uudenmaan ja Hämeen läänien maanviljelysseuran kantakirjaan Hämeenlinnassa vuonna 1893. Kuva: Rami Marjamäki

Hilja Solala osallistui maisterivaiheessa 2000-luvun alussa hevosen historian luennolle Tampereen yliopistossa. Maatalouden historia on aina kiinnostanut entistä heppatyttöä.

"Yliopistonlehtori Marko Nenosen luennolla mietin että, vau, voiko hevosia oikeasti tutkia historiatutkimuksen metodein. Sillä tiellä olen edelleen."

Uransa aikana Hilja Solala on saanut puolustaa kotieläinten historiaa käsitteleviä aiheitaan, koska ne nähtiin vielä kymmenen vuotta sitten toisinaan marginaalisina tai muuten vain erikoisina.

Hän kiittelee ohjaajiaan professori Pertti Haapalaa, yliopistonlehtori Marko Nenosta ja professori emeritus Kari Terästä, jotka ennakkoluulottomasti hyväksyivät hevosen historian jatko-opintojen aiheeksi.

Viimeisen vuosikymmenen aikana ilmapiirissä on tapahtunut suuri muutos. Kotieläimet ovat nousseet ajankohtaiseksi teemaksi suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Hilja Solala väittelee elokuun lopussa Tampereen yliopistossa suomenhevosen historiasta. Väitöskirjasta selviää, miten suomalaisesta maatiaishevosesta muodostettiin nykyään suomenhevosena tunnettu rotu vuosina 1893–1907.

"Tämä on Suomessa ensimmäinen kerta, kun historian alalla väitellään suoraan hevos- ja vieläpä suomenhevosaiheesta."

Hilja Solala on omistanut elämänsä aikana kaksi suomenhevosta. Kuvassa Hilja on edesmenneen suomenhevos­tammansa Värssyn kanssa Sahalahdella kesällä 2018. Kuva: Essi Antila

Solalan mukaan 1950- ja 1960-luvulla kansatieteellisissä tutkimuksissa ja paikallishistorioissa käsiteltiin melko paljon eläimiä. Sitten eläinten historia painui vuosikymmeniksi marginaaliin, kun maaltapako kiihtyi ja Suomi kaupungistui.

Vähitellen ihmiset ovat huomanneet alkuperäisrotujen merkityksen. Ymmärtämällä kotieläinten kohtaloon vaikuttaneita päätöksiä, alkuperäisrodut voidaan säilyttää tuleville sukupolville.

"Hevosella ja ihmisellä on vuosituhansia kestänyt yhteinen historia, jota on mahdotonta erottaa toisistaan."

Hilja Solala on omistanut väitöskirjansa rakkaan mummunsa Hilkka Mäkijärven muistolle. Hän toimi sotien aikana hevoslottana Hämeenlinnan hevossairaalassa.

Mäkijärvi oli maatilan emäntä ja vanhankansan hevosnainen, joka meni aina talliin ensimmäisenä toimenaan aamulla ja viimeisenä illalla. Avioliiton alkuaikoina mies valitti vastavihitylle vaimolleen, että kumpi tässä on tärkeämpi, hän vai ne hevoset.

"Mummu tokaisi, että mene sitten itse sinne talliin. Niin hän sai jatkossakin käydä hoitamassa hevosiaan", Solala kertoo.

1950- ja 1960-luvulla kansatieteellisissä tutkimuksissa ja paikallishistorioissa käsiteltiin melko paljon eläimiä. Sitten eläinten historia painui vuosikymmeniksi marginaaliin, kun maaltapako kiihtyi ja Suomi kaupungistui. Kuva: Rami Marjamäki

Euroopassa kotieläimiä alettiin jalostaa omina rotuinaan käsitteen nykymerkityksessä 1800-luvun kuluessa. Tässä keskeisessä asemassa oli kantakirja eli rodun jalostuseläinten rekisteri. Samalla pysäytettiin eri eläinkantojen sekalaiset risteytykset.

Kotieläinjalostuksen modernisaatio rantautui myös Suomeen. Oppia jalostuksen ja kantakirjaamisen alkuun haettiin erityisesti Tanskasta. Jalostus painottui Suomessa ensimmäisenä hevoseen ja lehmään, mikä kertoo hevosen silloisesta merkityksestä ihmiselle.

”Hevosella kynnettiin pellot, ajettiin tukit metsästä ja sillä liikuttiin vaikka tansseihin ja naapuripitäjään. Oli selvää, että päähuomio kohdistettiin kahteen eläimeen: hevoseen ja lehmään. 1800-luvun lopulla Suomessa siirryttiin meijeritalouteen ja maatalous modernisoitui”, Solala kertoo.

Hän osoittaa väitöskirjassaan suomalaisen hevosrodun perustamisvaiheiden olleen aiemmin tiedettyä laajempi prosessi. Hevosen jalostuksen johtoasemasta käytiin kovaa kilpailua valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä.

Solala törmäsi jymyuutiseen käydessään läpi valtion hevoshoidonneuvojana toimineen Jalmari Meurmanin (1870–1946) arkiston. Aineistoa säilytettiin Kangasalan Liuksialan kartanossa Markku Meurmanin perheen yksityiskodissa, johon Hilja sai luvan tutustua.

”Istuin heillä yhtenä keväänä kerran viikossa tutkimassa materiaalia. Arkistossa vastaani tuli Wiesti-hevosen kantakirja­todistus. Otin todistuksesta kuvan digikameralla, mutta en vielä silloin ymmärtänyt yksittäisen asiakirjan merkitystä.”

Kun Hilja Solala tutki lisää aihetta, hänelle valkeni, että Liuksialan kartanon Wiesti- tamma oli Suomen ensimmäinen kantakirjahevonen. Wiesti otettiin Uudenmaan ja Hämeen läänien maanviljelysseuran kantakirjaan Hämeenlinnassa 9.3.1893.

Suomenhevosen yleisessä historiankirjoituksessa ei tunneta Wiestiä eikä oikeastaan koko maanviljelysseuran uraauurtavaa suomalaisen hevosen kantakirjaa. Se oli kolmesta lähes samanaikaisesta kantakirja-aloitteesta ensimmäinen taho, joka aloitti hevosten kanta­kirjauksen.

”Olen joutunut pitämään tätä uutista vuosikaudet vakan alla, mutta nyt saan tuoda sen julkisuuteen. Tämä oli tutkimustulos, joka muutti päässäni koko suomenhevosen historiakuvan”, tutkija iloitsee.

Tutkija osoittaa väitöskirjassaan suomalaisen hevosrodun perustamisvaiheiden olleen aiemmin tiedettyä laajempi prosessi. Hevosen jalostuksen johtoasemasta käytiin kovaa kilpailua valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Kuva: Rami Marjamäki

Eurooppalaisittain on harvinaista, että kantakirja perustettiin Suomessa aluksi ainoastaan yhdelle, kaikkiin hevosen tärkeimpiin käyttötarkoituksiin soveltuneelle maatiaisrodulle.

Solalan mukaan poikkeukselliseen ratkaisuun päädyttiin, koska saman hevosen oli pystyttävä suoriutumaan sekä maataloustöistä että ihmisten ja tavaroiden kuljettamisesta. Useiden eri hevosrotujen jalostus ei ollut taloudellisesti realistista pienessä talonpoikaisessa maassa.

Nykyisin suomenhevonen on pitkälti urheilu- ja harrastehevonen, joten 1800-luvun lopussa tehdyt jalostusvalinnat ovat osoittautuneet kauaskantoisiksi.

"Suomenhevosen monipuolisuus on todennäköisesti pelastanut rodun säilymisen. Suomenhevonen on vielä elinvoimainen, mutta säilyäkseen se tarvitsee suojelua", Solala muistuttaa.

Hiljan omistamat suomenhevoset Värssy ja Jaimeriina laukkaavat jo pilvenreunalla. Perheessä on 2-vuotias tytär, joten uuden suomenhevosen hankkiminen ei ole juuri nyt ajankohtaista.

Hilja Solala siivosi vastikään mökillä aittaa, josta hän löysi laatikollisen lapsena tekemiään hevosvihkoja.

"Suomenhevoselle oli omistettu kokonaan oma vihko. Sen löytyminen liikutti minua väitöstilaisuuden lähestyessä."

Hilja Solalan historian väitöskirja Suomalaisen hevosrodun synty. Maatiaishevonen ja kotieläinjalostuksen kansainvälinen murros 1893–1907 tarkastetaan Tampereen yliopistossa 27. elokuuta. Vastaväittäjänä toimii dosentti Ann-Catrin Östman Åbo Akademista ja kustoksena professori Pertti Haapala.

• Filosofian maisteri Hilja Solala o.s. Toivio on syntynyt Tampereella 1982. Työskentelee tällä hetkellä historiantutkijana 3MC – Nordic Mountain Cattle. Cultural Heritage & Genetics -hankkeessa.
• Kirjoittanut hevosen historian lisäksi muista kotieläin­historian teemoista, esimerkiksi siipikarjan ja kotieläinjalostuksen historian aihepiireistä.
• Työskennellyt aiemmin oman väitöskirjahankkeensa lisäksi muun muassa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Naapurista lainaamassa – Kulttuurikontaktit karjanhoidon kehittäjänä Itämeren pohjoisosassa esihistoriallisena ja historiallisena aikana.
• Asuu Kangasalla, perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksivuotias tytär. Harrastaa hevosia ja luonnossa liikkumista.