Vanhaherra Visti, papereiden mukaan 28-vuotias norjanvuonohevonen, saapui MT:n toimittajan Tuulikki Viilon perheeseen juuri joulun alla vuonna 2001.
Jo lähes parikymmentä vuotta Viilo on viihtynyt joulun alla parhaiten tallilla nauttimassa eläinten seurasta.
"Tuntuu, että jouluna varsinkin tämmöisen vuoden jälkeen voimat alkavat olla aika vähissä ja silti jouluun liittyy monella paljon odotuksia. Eläimet ovat aina joulumielellä. Ne kaipaavat vain rauhaa, seuraa ja ruokaa, eivätkä odota mitään erityistä. Ei tarvitse rynnätä ostoksille tai valmistella mitään", Viilo kuvailee.
"Juhla on se, että saa olla hevosen kanssa. Hevonen rauhaa rakastavana eläimenä pysäyttää kiireisen ihmisen pelkällä olemuksellaan."
Visti tuotiin aikanaan Tanskasta Suomeen, mutta se ei soveltunutkaan ratsastuskoulukäyttöön. Hevonen meni ratsuttajalle, jonka kautta se löysi Viiloille. Se asustaa tallissa Inkoossa.
"Voimme ratsastaa Vistillä, kuten ennenkin, mutta hypätä ei enää voi. Sillä on kulumaa etujaloissa ja onhan se vanha."
Porvoon hammasklinikalla ihasteltiin hevosen nuorekasta ulkonäköä, mutta kurkistus suuhun paljasti iän. Visti saa päivittäin sinimailaspitoista puuroa. Porkkanoita, leipää ja muita perinteisiä herkkuja ei saisi enää ylenmäärin rouskutella. Jouluna se saa ehkä perinteisen piparin.
Kesällä on helpompaa, kun on laidunruohoa. "Kun keväällä alkaa ruoho kasvaa, Visti jyrää heti pusikoihin. Se tuntee ruokansa", Viilo kuvailee.
"Tosikon hevonen Visti ei ole. Se ei ole ilkeämielinen, eikä pure tai potki, mutta osaa ilmaista mielipiteensä. Jos se ei pidä jostain, sen huomaa. Eläinlääkäri on roikkunut sen riimussa monet kerran yrittäessään tehdä hoitotoimenpiteitä."
Tallilla Visti on koko ajan ulkona. Hevoslaumassa on muutama tamma, joita se vahtii erityisen tarkasti.
"Kun Vistin edesmennyt suosikkitamma sai varsan, Visti vahti ja puolusti sitä niin, että uupui täysin. Se makasi laitumella kanttuvei, eikä meinannut millään jaksaa nousta ratsastusta varten."
Ruuan lisäksi Visti pitää lapsista. Sen selässä ovat päässeet nauttimaan ratsastuskokeiluista lukuisat sukulaisten ja ystävien lapset. Nyt eläkeläinen jopa aloittelee verkkaista uraa lasten ratsastustunneilla.
"Visti hidastaa tahtia, jos huomaa, että lapsi meinaa tippua selästä. Se osaa sovittaa vauhtinsa ratsastajan taitoihin", Tuulikki Viilo kuvailee.
Joskus on meno ollut rajumpaakin. Sekä Viilolta että hänen äidiltään on solisluu murtunut ja joitakin aivotärähdyksiäkin tullut kyydistä tiputtua.
Viilo nostaa hattua äidilleen, joka aikuisiällä opetteli ratsastamaan. Nuorena hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä ratsastustunneilla.
Nykyään hevosharrastus yhdistää äitiä ja tytärtä ja Vistin hoidosta tulee soiteltua harva se päivä. Perheen isä puolestaan on harrastanut aina raveja ja nytkin hän kuuluu hevoskimppaan.
"Raviharrastus ei ole vielä ollut erityisen tuottoisaa. Mutta sitähän hevosista sanotaan, ettei se ole kunnon harrastus, ellei siihen mene kaikki rahat."
Tuulikki Viilo innostui ratsastuksesta 10-vuotiaana. Koiraleirillä Kuivalan tilalla hän ihaili poneja, valtavan kauniita ja hienoja eläimiä.
"Saimme ratsastaa ja siitä tulikin ponileiri."
Hevonen on kulkenut pian 20 vuotta mukana kaikissa muutoksissa, säilyttänyt vakautensa ja varmuutensa omistajan ilojen ja surujen keskellä, hätkähtämättä kyynelistä.
"Sitä arvostaa aina vuoden päätteeksi, että on saatu taas yksi vuosi olla yhdessä."
