Ihmiset & kulttuuri

Essee: Lukemaan opetteleva lapsi ansaitsee laatua

Lapselle ääneen lukemista ei kannata lopettaa siihen, kun lapsi oppii lukemaan itse.
Timo Filpus
Kirjan lukeminen ääneen tekee hyvää lapselle, sillä tekstin tapahtumista voi keskustella yhdessä lukukokemuksen jälkeen.

Jos kasvatuksen asiantuntijat ovat jostain yksimielisiä, niin siitä, että lapset kannattaa houkutella lukemaan.

Nettisurffailu ja puhelimella viestittely opettavat lukemaan ja tuottamaan lyhyitä tekstejä. Pidemmistä avautuu kuitenkin toisenlainen maailma, mielikuvitusta ruokkiva, ymmärrystä kehittävä ja keskittymiskykyä parantava.

Vuoden 2019 Pisa-tutkimus paljasti, että suomalaisnuorten lukutaito heikkenee. Lähes 14 prosenttia nuorista on heikkoja lukijoita. Olkoonkin, että lukutaito on muihin maihin verrattuna edelleen varsin hyvällä tasolla. Lukutaito sitä paitsi heikkenee tutkimuksen mukaan muuallakin.

Millä siis houkutella lapsi lukemaan kirjoja tai edes lehtiä, kun niukasta ajasta kilpailevat myös kaverit, ohjatut harrastukset ja älypuhelin?

Tarvitaan tekstejä, jotka inspiroivat. Tarvitaan myös vanhempien esimerkkiä ja apua. Jos omia vanhempiaan ei koskaan näe kirja kädessä, miksi lapsikaan tarttuisi sellaiseen?

Kirjailijoilla ja kustantamoilla olisi petraamisen paikka lukemaan opettelevien kirjojen kanssa. Pikkulapsille on hurmaavia kuvakirjoja ja kymmenvuotiaille koukuttavia romaanisarjoja. Mutta kuusi- ja seitsemänvuotiaat, tuo unohdettu ikäluokka, joutuu enimmäkseen tyytymään melko turhanpäiväisiin tarinoihin.

Ensimmäiset puoli vuotta, kun lapsi opettelee lukemaan itse, hän on lähes kokonaan käännöskirjallisuuden varassa, ellei sitten tavaa pelkkää aapista.

Kun lukutaitoa on himpun verran enemmän, tarjonta monipuolistuu. WSOY:n vuonna 2016 lanseeraama Lukupalat on ehkä nykyisistä kirjasarjoista kunnianhimoisin. Lyhyet kirjat ovat suomalaisten tekijöiden kirjoittamia ja kuvittamia. Sama ajatus on Kariston vuodesta 2018 lähtien ilmestyneessä Kirjakärpänen-sarjassa.

Jotta lapsi oppisi rakastamaan lukemista, hänelle ääneen lukemista ei kannata lopettaa siihen, kun lapsi oppii lukemaan itse. Useimmiten eka- tai tokaluokkalainen ei pysty lukemaan yhtä mielenkiintoisia kirjoja kuin joiden kuunteleminen sujuisi.

Minulle luettiin ääneen pitkään, varmaan kymmenenvuotiaaksi asti. Hanke vaati sitoutumista äidiltä, mutta antoi meille molemmille paljon: elämyksiä kirjojen parissa ja rauhallista yhdessäoloa.

Äänikirjat ovat tämän päivän juttu. Näkövammaiselle tai lukihäiriöiselle äänikirja voi olla todellinen pelastus. Myös lasten äänikirjojen latausmäärät ovat hirmuisia, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Hyvä siinä mielessä, että lapsille luetaan. Huono siinä mielessä, että teksti tulee nauhalta.

Kun tekstin lukee ääneen tuttu aikuinen, lapsella on mahdollisuus keskeyttää ja kysyä, mitä vieras sana tarkoittaa. Aikuinen pystyy tarkkailemaan lapsen eleitä. Selittämään, jos tuntuu, että homma menee yli hilseen. Pysähtymään, jos sisaruksen kanssa nyhjääminen tuntuu kiinnostavan lasta enemmän kuin kuuntelu. Lopettamaan lukemisen, kun lapsi alkaa nuokkua. Keskustelemaan kirjan tapahtumista jälkeenpäin.

Jos teksti tulee nauhalta, lukukokemus ei mitenkään voi olla yhtä antoisa kuin aidosti vuorovaikutteinen.

Moni melkein kolmikymppinen kertoo Viisikkojen olevan niin hidastempoisia, ettei ole aikoinaan jaksanut kiinnostua niistä. Se tuntuu minusta muutamaa vuotta vanhempana melkein pyhäinhäväistykseltä. Mutta he ovatkin kasvaneet 2000-luvun maailmassa, jossa on aina ollut olemassa Harry Potter, J. K. Rowlingin nerokas nuortenkirjasarja, jota nyt luen ääneen omille lapsilleni.

1990-luvulla kirjoja ahminut päätyi lukemaan läpi oman äitinsä suositukset, Enid Blytonin seikkailut Viisikoista Salaisuus-sarjaan, Astrid Lindgrenin lähes koko tuotannon, L. M. Montgomeryn Annat ja Runotytöt, Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerralliset kirjat elämästä uudisraivaajana ja jopa F. H. Burnettin romaanin Salainen puutarha vuodelta 1911. Hidastempoisuuteen tottui ja sitä oppi arvostamaan.

Oli tarjolla toki myös kotimaisten kirjailijoiden Vihreä varis -sarja, Taru Mäkistä, Tuija Lehtistä ja heppakirjoja monelta eri kirjoittajalta. Lastenkirjallisuuden ulkomaisiin klassikkoihin verrattuna monet niistä olivat kuitenkin sisällöltään heppoisia.

Ensimmäinen romaani, jonka luin itse, oli sen sijaan kotimainen. Vuokko Niskasen kirjoittama Hiekkalan lapset -sarja oli jo 1990-luvun alussa kohtuullisen vanha, yli kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestynyt. Kirjat alkavat tikkukirjaimilla ja tavutettuina. Luku luvulta kirjaimet pienenevät, ja lopulta tavutukset jäävät vain mo-ni-mut-kai-sim-piin sanoihin.

Sarja kertoo Käkisalmen maalaiskunnassa asuvista lapsista, jotka joutuvat lähtemään evakkoon. Muutamaa karjalaistaustaista isovanhempien tuttavaa lukuun ottamatta en tiennyt Karjalasta saati sitten sota-ajasta mitään.

Hiekkalan lapset löytyy yhä muutamana kappaleena Helsingin kaupunginkirjastosta. Lainasin ensin sarjan alkuosasta tehdyn yhteisniteen, sitten loppuosasta tehdyn ja luin lapsilleni.

Ja mikä yllätys, kirjathan ovat edelleen mitä vetävimpiä! Tapahtumat kertovat vahvasti 1940-luvun arjesta, mutta se ei nykylastakaan haittaa. Eksoottiselta kyllä tuntuu, kun viisivuotias Inkeri opettelee neulomaan itselleen lapaset mummolassa tai kun perheen neljäs lapsi syntyy evakkomatkalla junaan. Nämä kohtaukset ovat myös ne, jotka muistin omalta ensimmäiseltä lukukerraltani.

Miksi lukemaan opetteleville lapsille ei tehdä vielä enemmän kunnianhimoista kirjallisuutta, joka on paitsi hauskaa ja jännää myös opettavaista?

Tosipohjaisten tarinoiden sijasta kustantamot valitsevat nykyään yhä useammin huumorin tien. On Kapteeni Kalsaria, 13 kerroksen puumajaa ja Olgaa. Kaikkia näitä käännöskirjoja yhdistää, että niissä on vitsikkään tarinan lisäksi piirroskuvitus. Kirjat ovat aidosti hauskoja, ja jos lapsen saa innostettua niillä lukemaan, erinomaista. Joskus kuitenkin tulee ajatelleeksi, että vitsikkäät kirjat ovat samanlaista lapsiyleisön kosiskelua kuin kakkavitsien ujuttaminen päiväkoti-ikäisille esitettäviin näytelmiin.

Moni lapsi ei jaksa lukea edes Aku Ankkaa. Sen tilaajamäärä pienenee kovaa vauhtia, kun se joutuu kilpailemaan ajasta älylaitteiden rinnalla.

Koulussa sentään tiedostetaan, että lukeminen kannattaa. Lapseni yhdysluokalla oppilaita kehotettiin lukemaan joka päivä yhtä monta minuuttia kuin miten monta vuotta heillä on ikää. Kevätlukukaudella jokainen luettu kirja merkittiin lukumatoon ja pisimmän madon kerännyt palkittiin. Se on hyvä alku, vaikka innostus lukemiseen lähtee – monen muun asian tavoin – enimmäkseen kotoa.

Lue lisää

Arvio: Elina Hirvonen ja Prinsessa Rämäpää laittavat riitelevät vanhemmat pussauskoppiin

Voittaako houkutus lopulta ärsytyksen? Vielä en ole antautunut podcastien maksumuurin edessä

Yle uutiset: Kirjojen kuuntelu on jo niin suosittua, että ääniversioita mietitään jo kirjoitusvaiheessa – Marko Kilpi uskoi äänikirjoihin jo varhain

Pokkaria, dekkaria, romantiikkaa, tiiliskiviromaaneja ja paikallishistoriaa – kesä näkyy kirjastojen lainauksissa