Ympäri Suomea lojuu valtavia järkäleitä, joiden historia on kiehtova

Majesteetillisen kokoinen Uuhenvahankivi on maamme suurimpia lohkareita. Tarinoiden mukaan Rauman, Euran ja Laitilan rajalla seisova ikiaikainen rajakivi on ollut myös muinoin taikojentekopaikka. Kiven kupeessa olevan lipan alta on löydetty suomalaisessa taikuudessa käytettyjä esineitä, kuten noitapusseja. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kolme suurta kivenmurikkaa seisoo jykevästi pelloksi 1950-luvulla kuivatun Valkojärven savimaassa, Laitilan keskustan ja Untamalan historiallisen kylänraitin välimaastossa.

Pellolla seisovat järkäleet ovat tarinakiviä eli luonnon muovaamia lohkareita, joihin liittyy tarinoita, vanhoja perinteitä tai historiallisia tapahtumia.

Vanhan tarinan mukaan kaksi jättiläistä palkattiin rakentamaan järven yli kylät yhdistävä silta, kun laaja järvi vielä erotti toisistaan Laitilan kirkonkylän ja Untamalan kylän. Työ keskeytyi erimielisyyksien vuoksi, mutta lohkareet jäivät muistuttamaan myyttisten otusten kanssa solmitusta sopimuksesta.

Vaikka tarina siltaa rakentamaan palkatuista jättiläisistä on selkeästi satu, on myös tässä mukana hippunen totuuspohjaa – kuten hyvässä tarinassa usein on.

Jättiläisten työn jäljiksi tulkitut lohkareet sekä pellosta pilkistävät hiekkakummut, kuten Pilvenkari ja Lammasniemi, ovat osa suoraan Laitilan kirkolta Untamalaan kulkevaa kapeaa harjua. Samaa muodostumaa, jonka päälle koko Untamalan kylänraitti on rakentunut.

Sillan perustukset ovat todella olemassa, mutta rakennuspalikat kantoi paikalle vielä jättiläisiäkin väkevämpi maiseman myllertäjä, nimittäin viimeinen jääkausi. 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden myötä Valkojärven Jättiläiskivet sekä suuri osa maamme lohkareista päätyivät nykyisille paikoilleen.

Entisaikojen ihminen ei kuitenkaan ilmiöstä tiennyt ja siksi ymmärryksen ylittävät geologiset muodostelmat selitettiin jättiläisten, hiisien ja pirujen työksi. Näin moni tarinakivi sai mielikuvituksesta kumpuavan syntytavan, nimen ja tarinan.

Laitilan Untamalan Jättiläiskivet seisovat aivan valtatien varrella, muistona jättiläisten pieleen menneestä sillan­rakennushankkeesta. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tarinoissa jättiläiset, jatulit, hiidet ja kalevanpojat sotivat keskenään heitellen toisiaan talon kokoisilla järkäleillä. Myöhemmin, kun asutus levisi, kristinusko saapui Suomeen ja kirkkoja rakennettiin, alkoi tarinoiden mukaan kirkonkellojen soitto ja muu ihmisten äänekäs toiminta suututtaa jättiläisiä ja he heittelivät lohkareilla häiritsevän melun aiheuttajia.

Usein osumatarkkuus oli huono, ja lohkareet jäivät maastoon tarinakiviksi. Esimerkiksi Hattulan Linkokiven kerrotaan joutuneen nykyiselle paikalleen, kun Vermasvuorella asunut ja kirkonkelloista häiriintynyt jättiläinen linkosi sen kohti Hattulan vanhaa kirkkoa.

Vaikka useat tarinat kertovat yliluonnollisista otuksista, ovat toiset tarinat taas elettyä elämää, muistoja menneistä ajoista ja kivi osa todellista historiaa.

Jälkensä kivien laajaan tarustoon ovat painaneet monet kriisiajat Nuijasodasta viime sotiin. Sadoista lohkareista on muodostunut muistokiviä, joiden tarinat muistuttavat muista merkittävistä henkilöistä ja tapahtumista, kuten Pyhän Henrikin, Kaarle-herttuan ja Klaus Flemingin vaiheista.

Jotkin kivistä päätyivät ihmisen käyttöön jo tuhansia vuosia sitten: heti, kun kivikauden ensimmäiset ihmiset huomasivat niiden erikoisuuden ja erinomaisen erottuvuuden muusta maisemasta. Maisemadominantteina seisseistä järkäleistä muodostui merkkikiviä, joista tärkeimmät saivat kylkiinsä punavärillä tehtyjä kalliomaalauksia.

Ensimmäisten punavärimaalausten maamme kallioihin ja lohkareisiin on arvioitu ilmestyneen jo 7000 vuotta sitten. Tunnetuimmat kalliomaalauspaikat ovat valtavia kalliojyrkänteitä, mutta maalauksia löytyy myös useista lohkareista. Näistä näyttävimpiä ovat esimerkiksi Jämsän Jättiläisenkiven, Savonlinnan Rupakon lohkareen sekä Heinäveden Luutsalon lohkareen maalaukset.

Loimaan, Marttilan ja Pöytyän rajalla seisova Parravaha sijaitsee esihistorialliselta ajalta periytyvän Huovintien varrella. Tie on yksi Suomen vanhimmista maanteistä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kivikauden, rautakauden ja pronssikauden saatossa lohkareista rakennettiin monumentaalisia kivirakennelmia, kuten jätinkirkkoja, jatulintarhoja ja hautaröykkiöitä.

Yksittäisistä lohkareista muodostui metsästäjien uhripaikkoja, joissa järjestettiin uhrimenoja paremman pyyntionnen toivossa ja kiitettiin luonnonjumaluuksia onnistuneen pyynnin jälkeen.

Pyyntikulttuurin myötä ovat nimensä ja tarinansa saaneet esimerkiksi hyviksi pyyntipaikoiksi tunnetut tai uhripaikkoina palvelleet, lukemattomat kettu-, peura-, ilves-, ja karhukivet. Tunnetuista metsästäjistä muistuttavat esimerkiksi Hirvi-Simunan kivi, Matinkivi ja Mikkulankivi.

Tunnetuimpia ja kauimmin käytössä olleita olivat kalastajien uhrikivet, joille vietiin uhreja vielä 1920- ja 1930-luvuilla. Tällainen paikka on esimerkiksi Höytiäisen saarella sijaitseva Katin kalajumala – suuri lohkare, jonka päällä oli pikkukivistä ladottu pesä. Siihen jätettiin uhrit, yleensä saaliin ensimmäiset kalat ja isot hauenpäät.

Pohjoisemmassa Suomessa uhrikiviä kutsutaan seidoiksi ja ne ovat saamelaisten uhripaikkoja. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään seidoille uhraamisen alkaneen Suomen Lapissa jo tuhat vuotta sitten.

Seidoille jätettiin uhrilahjaksi esimerkiksi eläinten sarvia, luita, verta, rasvaa ja muita osia. Löytöjen joukossa on myös käyttöesineitä kuten sormuksia, nappeja, kolikoita ja koruja.

Seitakivien lisäksi pohjoisen tarinakivien joukosta löytyy lohkareita, joiden kansantarinat kertovat olevan kiveksi muuttuneita ihmisiä tai staaloja eli saamelaiseen kansanperinteeseen liittyviä pahansuopia olentoja.

Uskomusten mukaan saamelaisnoidat ja heidän perheenjäsenensä saattoivat noidan taikojen epäonnistuessa muuttua kiviksi, ja auringonvalo muutti ihmisiä häiriköineitä staaloja lohkareiksi.

Kivettyneitä ihmisiä ovat esimerkiksi Sodankylän Unarijärven Akankivi ja Tyttärenkivi. Eräs tarinoiden kivettynyt staalo on Utsjoen Stáloskáidin avotunturissa seisova, mahtava pystykivi.

Pöytyän Hattukivi on hahmokivi, jonka sienimäinen ulkoasu on rapautumisen tekosia. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Rautakaudella Lounais-Suomessa ja Hämeessä lohkareiden pintaan alettiin työstää hiottuja kuoppia ja pitkiä uurteita. Niistä syntyivät uhrikiviksi tulkitut kuppikivet ja miekanhiontakivet.

Vanha kansa tunsi oman alueensa kivierikoisuudet, kuten kipukivet, karsikkokivet, kourauskivet ja muut merkkikivet. Kipukiviltä haettiin apua erilaisiin kipuihin ja vaivoihin. Lohkareilla myös kuunneltiin enteitä ja suoritettiin tähän liittyviä taikoja.

Karsikkopuiden tapaan tehtiin myös karsikkokiviä. Sopiviin tienvarren lohkareisiin ja kallioihin hakattiin vainajien muistoksi risti, vainajan nimikirjaimet ja kuolinpäivä.

Tien varsien merkkikiviä piti tervehtiä ohi kulkiessa ja kourauskivien koloista kahmaistiin matkaan lähtiessä hyvää matkaonnea. Mutta vaani tien varsien lohkareilla myös vaara, sillä maantierosvot väijyivät usein tällaisten kivien, kuten Tuusniemen Rosvokiven, takana.

Eräs merkittävä tarinakivien laji ovat rajakivet, joita maastamme löytyy satoja ja joista iso osa on historiallisesti arvokkaita. Vuosisatoja vanhat kylien, pitäjien ja maakuntien rajakivet - esimerkiksi Pöytyän Kuhankuonon rajakivi ja Hämeenlinnan Palsankallion rajakivi - ovat rauhoitettuja muinaisjäännöksiä.

Tarinoita ja käyttöhistoriaa lohkareiden ympärille on alkanut kehittyä jo niistä päivistä alkaen, kun ensimmäiset kulkijat saapuivat nykyiseen Suomeen, jäämassojen puristuksesta vapautuneelle maalle. Uusia tarinoita syntyy yhä tänä päivänä.

Nykyisin tarinoita ja käytön merkkejä lohkareiden pitkälle aikajanalle jättävät retkeilijät, geokätköilijät ja kalliokiipeilijät. Moni satoja vuosia vanhoista rajakivistä palvelee virassaan yhä.

Vaikka kaikki tarinat eivät säily ja siirry eteenpäin, ovat lohkareet ikiaikaisia monumentteja. Tarinakivien elinkaari jatkuu ja kehittyy niin kauan kuin ihmiset maankamaralla kulkevat.

Kivien tarinoita löytyy esimerkiksi kirjallisuudesta, vanhoista lehtiartikkeleista ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n arkistosta. Tarinoita kannattaa kysyä myös perheenjäseniltä, vanhemmilta sukulaisilta ja naapureilta.

Jokainen eteenpäin kerrottu tarina on pieni kulttuuriteko.

Lue myös:

10 merkillistä kiveä ympäri Suomen – tunnetko niiden tarinat?

• Tarinakivi on lohkare, johon liittyy vanhoja tapoja tai historiallisia tapahtumia ja josta ihmiset osaavat kertoa erilaisia tarinoita.
• Siirtolohkare on vähintään kolme kertaa oman pituutensa verran siirtynyt kivi, joka on joutunut nykyiselle paikalleen jäätikön tai vedessä kelluvan jäävuoren kuljettamana.
• Kalliomaalauslohkare on lohkare, johon muinainen ihminen on maalannut punamullalla kuvia.
• Kuppikivi on rautakautinen uhrikivi, jonka jollekin pinnalle on uurrettu pyöreitä uhrikuoppia.
• Uhrikivi on lohkare, jota ihmiset ovat pitäneet pyhänä tuoden sille uhreja.
• Seita on saamelaisten uhri- ja palvontapaikka.
• Miekanhiontakivi on muinaisjäännöstyyppi, jossa kivessä on pitkiä, sileäksi hiottuja uurteita.
• Hahmokivi on lohkare, joka muistuttaa jotain tunnistettavaa asiaa tai esinettä.
• Rajakivet ovat rajapisteitä osoittavia lohkareita.
• Vaha on erityisesti Etelä- ja Länsi-Suomessa käytetty suuren siirtolohkareen nimitys.
• Initiaatiolohkare on kivi, jonka luona ensikertalaisille tai tiettyyn ikään tulleille suoritettiin initiaatiomenot.
• Rohkeuden osoituskivet ovat paikkoja, jossa on esim. kiipeillen todisteltu voimaa ja rohkeutta.
• Karsikkokivet ovat muistopaikkoja, joihin hakattiin risti, vainajan nimikirjaimet ja kuolinpäivä.
• Muistokivi on tapahtuman tai henkilön muistoksi osoitettu lohkare.