Anteroa ottaa päähän. On pimeä ja viimainen marraskuun maanantai, väsyttää ja nälkäkin on. Antero kulkee edestakaisin ja puhisee kaiken turhautumisensa ilmoille, mutta tilanne ei kohene.
Eilen oli kaikki paremmin. Antero pysyi koko sunnuntaipäivän pedissä mielitiettynsä Ilonan kanssa. Se oli viisas ratkaisu, sillä petioleilu lämmittää kehoa ja mieltä ja rentouttaa. Oleilla voi miten paljon haluaa, jos sattuu olemaan sika. Antero sattuu.
Ilona kulkee kiukuttelevan puolisonsa ohi ja kaivautuu tyynen päättäväisesti heinäkasaan. Muhkea takamus näkyy vielä hetken, kohta ei enää saparonpäätäkään. Antero havahtuu kiukuttelustaan, pohtii aikansa ja kaivautuu Ilonan viereen. Heinäkasa hiljenee.
”Ilona on rauhallinen ja itsevarma tyyppi, tietää tarkkaan mitä haluaa ja mitä ei. Antero taas on vähän tuollainen, helposti toisten vietävissä”, sikojen omistaja Annukka Cederlöf toteaa hellästi.
Tähän hän on tottunut: tulkitsemaan tilansa eläinpersoonien luonnetta ja ajatuksia ja välittämään niitä jatkuvasti kasvavalle some-seuraajakunnalle. Tiluksilla-päivityksiä odotetaan, peukutetaan ja kommentoidaan, ja palautetta tulee jatkuvasti. ”On ihana kuulla, miten tärkeä tämä lauma monelle on.”
Helsingistä ei ole Tiluksille Vihtiin kuin 60 kilometriä, mutta henkisesti matka on ollut pitkä.
Cederlöf on kaupunkilaistyttö, syntynyt Helsingin Käpylässä. Lapsesta saakka hän tunsi syvää yhteyttä eläimiin. Äiti ymmärsi tyttöä, ja perheen lemmikkivalikoima laajeni gerbiileistä marsujen ja papukaijan kautta kissoihin ja koiriin. Kuusivuotiaana tyttö pääsi ratsastustunneille. Hevoset veivät hänen sydämensä ja sytyttivät sammumattoman haaveen omasta ponista.
Kun Cederlöf oli kymmenen, isä kuoli. Ratsastusharrastus ei enää ollut yksinhuoltajaperheessä itsestäänselvyys.
Nokkela tyttö perusti keppihevostallin oman pihan leikkimökkiin. Siellä pidettiin kepparitunteja ja -leirejä, joille osanottajat tulivat joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina. ”Eräskin poika itki, kun ei olisi halunnut jäädä leirille yöksi. Minä sanoin vain, että nyt on jäätävä, keppihevoset täytyy liikuttaa.”
Homma oli totista. Pahimmillakin pakkasilla tyttö laittoi herätyskellon soimaan niin varhain, että ehti ruokkia ja hoitaa keppihevoset. ”Aamukuudelta juoksin hangessa vuorotellen jokaisen hevosen kanssa, jotta ne jaksaisivat seistä tallissa koulupäivän ajan. Se oli sellaista puolitoteutettua unelmaa, kun ei siihen kaupunkipihaan tietenkään olisi voinut omaa ponia ottaa.”
Ponihaave jäi kytemään pienellä liekillä, kun elämä vei eteenpäin. Tuli opiskelu, rakastuminen, perhe ja lapsia. Välillä ajatus eläintilasta putkahti silti pintaan, ja jossain vaiheessa Cederlöf jopa kartoitti, löytyisikö Helsingistä pientä maatilaa.
”Se oli absurdi ajatus, mutta minulle ainoa tapa pohtia asiaa. Minulla ei ollut mummoloita maaseudulla eikä mitään kontakteja maalle. En osannut vaihtaa ympäristöä edes mielikuvissa.”
Ajatusmaailma kuitenkin laajeni pikku hiljaa. Kerran Cederlöf kutsuttiin juhliin Sodankylään. Siellä oli tarjolla savulohta, jota vieraat kehuivat kovasti. Joku halusi ostaa sitä mukaankin. Juhlien isäntä kertoi, että tuossa se savustamo on ihan naapurissa, 70 kilometriä pohjoiseen ja heti oikealle.
”Minulle 50 kilometriä oli ollut valtavan pitkä matka, mutta siellä 70 kilometriä oli tuskin mitään. Aloin ajatella, että kehä kolmosenkin takana on elämää.”
Kun Cederlöfin nuoruuden avioliitto päättyi eroon, täydellisen elämänmuutoksen tarve alkoi kasvaa. Uuden rakkauden myötä haaveisiin hiipi maallemuutto, sillä mies jakoi saman arvomaailman.
”Lopulta kyllästyin ajatukseen, että koko ajan jossittelen ja yritän järkeillä maallemuuttoajatukseni vain romanttiseksi haavekuvaksi. Lopullinen päätös syntyi jonkinlaisen itseraivostumisen kautta – nyt riittää! Jos en itse lähde kokeilemaan, voinko elää maalla omannäköistä elämää, en saa koskaan tietää sitä. ”
Pariskunta lähti etsimään sopivaa pikkutilaa. He olivat valmistautuneet siihen, että kompromisseja on tehtävä. Täydellistä tilakokonaisuutta tuskin löytyisi – siellä kun piti olla tilaa kuusihenkiselle uusperheelle, riittävät tilat eläimille sekä paikka, jossa isäntä voisi pitää ja rakennella koneitaan. Sen piti myös olla tunnin matkan sisällä Helsingistä, sillä molemmat jatkoivat töissä pääkaupungissa.
Kuin ihmeen kaupalla se unelmien paikka löytyi. Vihdistä, pienen matkan päästä kirkonkylältä, läheltä palveluja mutta myös isoa metsää ja mahtavia ratsastusmaastoja.
Eläimiä tilalla ei ollut ollut enää vuosikymmeniin, mutta konehalliksi muutetun navetan pystyi tuunaamaan takaisin eläinten käyttöön. Avaimet saatiin vappuna 2016.
Perheen mukana maalle muutti liuta koiria, kissoja ja kanoja. Ensimmäinen tilalle hankittu eläin oli se 30 vuotta haaveissa kulkenut poni. ”Vaikka minä olin kasvanut isoksi, haaveeni ei koskaan ollut kasvanut ponista hevoseksi”, Cederlöf sanoo.
Jerry-poni tarvitsi seuraa, joten talliin saapui suomenhevonen Kaisteri. Seuraavaksi tulivat kaksi kiliä, Jamez ja Taison, sekä uutta kotia tarvinnut lammaslauma. Cederlöfin äiti osti tyttärentyttärilleen kaksi kania, ja pian tilalla oli pieni pupupopulaatio.
Aaseja piti tulla vain yksi. Ostosreissulta palattiin kahden kanssa, koska Lispet-tädin ja Pernillan syvää ystävyyssuhdetta ei voinut hajottaa. Toisen vatsassa saapui aasipoika, jonka nimeksi tuli Napero.
Uutta kotia kaipaavia eläimiä tarjotaan tilalle vähän väliä, mutta lisää ei enää oteta. ”Periaate on, että minun pystyä hoitamaan eläimet kunnolla, joten lauma ei saa kasvaa liikaa”, Cederlöf sanoo.
Tosin viime kesänä periaatteesta oli ihan pakko poiketa. Cederlöfin ratsupoliisiaikojen uskollinen kumppani, suomenhevonen Derkun, jäi eläkkeelle. ”En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi ottanut sitä. Olimme selvinneet yhdessä niin vaikeista paikoista ja meillä oli ollut niin valtavan syvä yhteys ja luottamus.”
Viime huhtikuussa Cederlöf teki lähes yhtä suuren hypyn tuntemattomaan kuin neljä vuotta aiemmin. Hän irtisanoutui turvallisesta valtion virasta juuri pahimman koronakaaoksen alla.
”Se oli täysin sekopäistä, mutta pakko. Perhe, vuorotyö ja eläimet olivat sellainen palapeli, että joku pala siitä oli jätettävä. Mitään niistä ei enää pystynyt tekemään täysillä.”
”Siihen hetkeen sattui vielä Jamezin äkillinen poismeno, joka oli minulle tosi kova pala. Se sai taas miettimään elämän rajallisuutta.”
Työstä irtisanoutuminen ei sujunut kauniisti. ”Esimies totesi, että saat sitten lähteä saman tien kokonaan. Virkaura loppui kuin seinään. Se pani minun maailmankirjani ihan sekaisin ja toi kevääseen isoa epätoivoa. ”
Siitäkin selvittiin. Kesällä Cederlöf alkoi rakennella uutta toimeentuloa. Syntyi tilan nimikkotuotteiden verkkokauppa. Myös tapahtumaillat vetävät hyvin vieraita.
Tila on tällä hetkellä suunnattu täysin aikuisille, Cederlöf kertoo. ”Emme ole kotieläinpiha eikä meillä ole aukioloaikoja. Kaikki tehdään tätä eläinlaumaa kunnioittaen.”
Hienointa hänestä on nähdä, miten eläimet kerääntyvät vieraiden ympärille pakotta ja rauhallisina. ”Että olen onnistunut rakentamaan niihin sellaisen luottamuksen ihmisiin.”
”Eläimet eivät ole vain lasten juttu. Aikuisellekin tekee hyvää rapsuttaa lammasta tai jutella Anteron kanssa. Täällä on kiireisille ihmisille tarjolla pala lempeää ja lämmintä hyvänolon tunnetta.”
Tiluksilla on Vihdissä toimiva harrastemaatila, jonka sekalaisen eläinlauman menoa voi seurata monella some-kanavalla.
Seuraajia on Facebookissa lähes 150 000 ja Instagramissa lähes 60 000.
facebook.com/tiluksilla
Instagram: @tiluksillaofficial
Blogi: tiluksilla.vaikuttajamedia.fi
YouTube: Tiluksilla
