Minun autoni T-Ford hankittiintiettömään taloon
Se oli T-Ford, tehty Detroitissa 1920-luvun puolivälissä eli T-mallin viimeisinä vuosina. Samoina vuosina kuin minut Suomen Pohjanmaalla.
Eihän kotiini, syrjäkylän maalaistaloon, auton ostoa 1930-luvulla suunniteltu, kun ei ollut sellaista tietäkään. Oli kyllä rovastin kumipyöräisiä hevoskärryjä katsellessa sanottu, että sellaisilla olisi mukava viedä maitoja meijeriin, kun oli yli peninkulman matka ja pääosa kivistä kärrytietä.
Vaan uuden kyläkoulun maalareilla oli T-Ford. Seurasimme auton menoa, veivikäynnistystä ja römeää ääntä kylätiellä ja kuulimme että maalarit halusivat myydä komeuden.
Autosatuni alkoi siitä. Isättömänä orpopoikana aloin sinnikkäästi vaatia sedältäni, että ostetaan se auto. Sen pyöristä saa hevoskärryjä. Totta kai pyynnöissä oli taka-ajatuksena että saisi ennen romuttamista olla vähän auton kyydissä ja tutkia ihmevehjettä.
Taivutteluni tuntui aluksi toivottomalta, mutta yllättäen sain apua ”ylhäältä”. Maalarit kertoivat, että auto oli Raudaskylän Kristillisen kansanopiston johtajan Juho Kytömäen entinen.
Kytömäki oli tunnettu herännäisjohtaja ja kulki puhujamatkoilla kotipitäjässänikin. Setänikin kuului heränneisiin, Wilhelmi Malmivaaran oppilaisiin ja puhuikin seuroissa, vaikka ei paljon muuten.
”Onhan tuo menevä peli”, setäni sanoi houkuteltuani hänet koeajolle.
Kaiken arkisen harmauden keskellä arvaan hänen ajatelleen, millaista olisi vaikka vain kerran elämässä ajaa kesäaamuna kirkkoon omalla autolla, vieläpä Kytömäen entisellä.
Autokaupallamme naureskeltiin naapureissa, kun ei ollut tietä eikä kuljettajaa. Ensimmäisenä syksynä autolla ajettiinkin vain joitakin kierroksia kotipihalla.
Seuraavana, viimeisenä rauhankesänä, virisi ajatus kokeilla, vetäisikö ”Viiksi-Heikki” sileällä kedolla yksisiipistä hevosauraa. Eihän siitä mitään tullut vaikka pyöriin sidottiin kettinkiä.
Sen verran vakoa saatiin vedettyä, että auto jäi käännettäessä siihen kiinni. Jouduimme vedättämään sen irti parihevosilla.
Sillä tavalla autoa pellolta kotiin tuodessa minäkin pääsin auton rattiin. Se jäi ainoaksi ajokokemuksekseni T-Fordista.
Sitten tuli välirauhan kesä. Polttoainetta ei enää saanut kuin erikoisluvalla puimakoneen moottoreihin.
Kirkkoreissu Fordilla jäi tekemättä. Sen akselit irrotettiin ja niistä tehtiin kahdet hevoskärryt.
Maitokärryihin tuli jopa jousetkin. Olihan se aivan toista kuin kolurattailla ajo.
Vuosien mittaan auton muillekin osille löytyi hakijoita. Auton romuttamisen jälkeen kirkonkylän seppä takoi ja karaisi puskureista jousiäkeen teriä.
VEIKKO HEILALA
Siikajoki, Tuomioja
n MT:n Minun autoni -palstalla esitellään autoja,
jotka ovat jääneet mieleen. Lukijat voivat lähettää napakoita autotarinoitaan (mielellään kuvan kanssa) osoitteeseen:
Maaseudun Tulevaisuus / ”Minun autoni”, Pl 440, 00101 Helsinki tai sähköpostilla jarmo.palokallio@maaseuduntulevaisuus.fi.
Julkaistuista kirjoituksista maksamme 100 euron palkkion.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
