Lapsen on sopeuduttava vanhempansa tahtoon kasvaakseen itsenäiseksi, väittää psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen

Monia nykyajan hyveistä pidettiin ennen narsismin tunnuspiirteinä, sanoo psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen. Kuva: Lari Lievonen

Vanhemmuus on Suomessa hukassa. Näin sanoo Helsingin yliopiston psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Se ei kuitenkaan ole hukassa vanhemmilta, vaan yhteiskunnalta, joka antaa ohjeet, kuinka lasta kasvatetaan.

Aikaisemmin ajateltiin, että lapsi on hoivan, suojan ja neuvojen kohde. Nykyään mielletään, että hän on itsenäinen toimija ja kykenevä kaikkeen.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että käsitys lapsesta muuttui vähitellen 1980-luvulta lähtien. Keskiöön nousi tahtova lapsi ja manipulatiivinen kasvatus, termi, jota on alun perin käyttänyt Marjatta Kalliola.

”Vanhempi kysyy lapseltaan, haluaisitko mennä nukkumaan. Aikuinen haluaa lapsen haluavan sitä, mitä hän itse haluaa. Luullaan, että tällä kasvatuksella lapsesta tulee itseohjautuva ja määrätietoinen. Siinä tapahtuu päinvastoin”, Keltikangas-Järvinen sanoo.

Lapsi ei pysty aikuisena erottamaan, mikä on oma tahto, mikä toisen tahto. Hänestä kasvaa epävarma ja muiden hyväksynnästä riippuvainen ihminen, joka ei siedä pettymyksiä.

”On kritisoitu sitä, että aikaisemmin lapsen tahto nujerrettiin. Olen joskus kysynyt sotien jälkeen kasvatetuilta ihmisiltä, hävisikö teiltä oma tahto, kun täytyi totella määräyksiä. Ei varmasti, he vastasivat.”

Lapsesta kasvaa Keltikangas-Järvisen mukaan vahvatahtoinen ja pettymyksiä sietävä ihminen, kun hänen pitää ensin sopeutua vanhempiensa tahtoon tai yleisiin määräyksiin.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan kukaan vanhempi ei ole koskaan keksinyt yhtään kasvatusideologiaa, vaan ne tulevat aina ympäröivästä yhteiskunnasta. Kuva: Lari Lievonen

Suomessa on tullut professorin mukaan läpilyöväksi ajatus, että että vanhemmat eivät riitä lapselle vaan tämä tarvitsee pienestä pitäen ammattikasvattajaa. Monissa virallisissa asiakirjoissa vanhempi-sanakin on korvattu sanalla huoltaja.

”Jos lasta ei saa jo vuoden vanhana kodin ulkopuolelle ammattitaitoiseen kasvatukseen, hänellä menee huonosti. Kuinka vanhemmat voivat säilyttää tällaisessa ilmapiirissä luottamuksen terveeseen järkeen ja omaan itseensä.”

Yli sadan lapsen päiväkodit ovat yleistyneet Suomessa nopeasti. Keltikangas-Järvisen mukaan jättipäiväkodeissa ei ole mitään positiivista, joka tukisi lapsen kehitystä.

Hän soisi, että alle 2-vuotiaat lapset hoidettaisiin kotona. Tutkimuksien perusteella lapsen kehityksessä on ensin vaihe, jolloin aivot sitovat lapsen kiintymyssuhteeseen omiin vanhempiinsa.

Nykyään usein ajatellaan, että lapsi on itsenäinen toimija ja kykenevä kaikkeen.  Kuva: Sanne Katainen

Keltikangas-Järvisen mukaan 2-vuotiaana lapsi voi siirtyä hoitoon kodin ulkopuolelle. Tähän välivaiheeseen sopii parhaiten perhepäivähoito, koska lasten aivot eivät ole vielä kypsät isoon ryhmään.

Perhepäivähoitoa ajetaan kuitenkin Suomessa alas sillä perusteella, että hoitajat eivät ole pedagogisesti kyllin koulutettuja.

”Varhaiskasvatusta arvioidaan yhdellä kriteerillä: menestyvätkö lapset myöhemmin koulussa ja työelämässä. Siitä ei puhuta lainkaan, ovatko lapset ahdistuneempia vai tasapainoisempia tai onko heillä sosiaalisia taitoja.”

Liisa Keltikangas-Järvinen toimii Kyläkoulukummit-hankkeen yhtenä suojelijana. Hankkeen tavoitteena on tukea pieniä, uhanalaisia kyläkouluja ja vahvistaa maaseudun elinvoimaa.

Hänen mukaansa Ruotsissa jo palautetaan takaisin kyläkouluja.

”Psykologian professori Lea Pulkkinen totesi aikanaan, että kyläkoulujen lakkauttaminen ei tuonut kuviteltuja säästöjä. Pieni kyläkoulu on lapsen kokonaiskehityksen kannalta parempi kuin suuri koulu.”

Liisa Keltikangas-Järvinen ei laittaisi alle kaksivuotiaita lapsia päiväkotiin. Kuva: Lari Lievonen

Liisa Keltikangas-Järvinen käsittelee itsekeskeistä elämäntapaa uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika (WSOY), joka julkaistiin tammikuussa.

Ääriyksilöllisyys on tuonut mukanaan yllättävän ongelman, johon ei osattu varautua.

”20 vuotta sitten 28 prosenttia amerikkalaisista nuorista kertoi, että ujous haittaa sosiaalisten suhteiden muodostumista. Kun sama tutkimus tehtiin muutama vuosi sitten, ujoksi itsensä koki yli kaksinkertainen määrä verrattuna edelliseen kyselyyn.”

Psykologian emeritaprofessori muistuttaa, että ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre. Ujous ei ole voinut lisääntyä, koska ihmisaivot eivät muutu sadassakaan vuodessa.

Kysymys on ympäristöstä, jossa kasvokkainen vuorovaikutus on korvautunut virtuaalisilla laitteilla. Tätä kautta normaalit sosiaaliset taidot ovat heikentyneet.

”Esimerkiksi yksi ammattikorkeakouluopettaja sai lähihoitajakoulutuksessa opiskelijalta toiveen, että ei istuttaisi neljän hengen pöydissä. Opiskelijoiden mielestä oli niin ahdistavaa katsoa toista silmiin, että he haluaisivat istua selät vastakkain.”

Tutkimusten mukaan kyvyttömyys tulla toimeen muiden ihmisten kanssa on myös työuupumuksen keskeinen selittäjä. Yhdysvalloissa tähän on jo havahduttu talouselämän ongelmana, meillä puhutaan mielen ongelmasta.

”Me tuemme esimerkiksi etätöillä ongelman lisääntymistä. On välttämätöntä tavata työkavereita ja kokea kuuluvansa johonkin.”

Liisa Keltikangas-Järvinen on törmännyt erikoiseen trendiin, jossa aikuinen ihminen voi katkaista yhtäkkiä välinsä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa.  Kuva: Lari Lievonen

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan länsimaissa on jo ohitettu yksilöllisyyden myönteinen vaikutus yhteiskuntaan.

”Yhteiskunta on tullut suvaitsevaisemmaksi, ja suhtautuminen erilaisiin vähemmistöihin on positiivisesti muuttunut. Ihminen saa olla sitä mitä on.”

”Nyt on kuitenkin menty jo itsekkyyden yksinäiseen vaiheeseen.”

Hän on törmännyt erikoiseen trendiin, jossa aikuinen ihminen voi katkaista yhtäkkiä välinsä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Kysymys ei ole siitä, että vanhemmat olisivat kohdelleet lasta kaltoin.

”Olen nähnyt toistuvasti psykologien haastatteluita, joissa ihmisiä kehotetaan tarkastelemaan ihmissuhteita hyötynäkökulmasta ja panemaan nopeasti välit poikki. Tämä on pahimpia itsekkyyden ilmiöitä ja johtaa lopulta yksinäisyyteen”, Keltikangas-Järvinen sanoo.

Suhdetta omiin vanhempiin saatetaan kuvailla toksiseksi, myrkylliseksi ja kuormittavaksi. Professori huomauttaa, että kaikki ihmissuhteet ovat kuormittavia, koska ne vievät aikaa ja kysyvät kärsivällisyyttä. Sehän on elämän rikkaus.

”Tässä on selkeä ajattelutavan muutos. Ennen tavoitteena oli, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Nyt on voimaantumista, kun karistaa ympäriltään ihmiset ja ymmärtää rajansa.”