Koivusta tehdyn voirasian kansi loksahtaa paikalleen lähes ilmatiiviisti. Astian kylkeen on sujutettu joutsenen sulkaruodista pykälät, jotka lukitsevat puoliskot paikalleen.
”Sanontahan on, että vakka kantensa valitsee. Sen pitää olla justiinsa”, toteaa Paavo Manninen, joka kehuu rasiaa yhdeksi haastavimmista astioista tehdä.
Mannisen työhuone näyttää enemmän puuverstaan ja keksijän pajan sekoitukselta. Kaikki tasot ovat täynnä erilaisia itse tehtyjä aihioita, lestejä ja jiirejä. Niiden avulla puu löytää muotonsa esimerkiksi leipäsaaveiksi ja piimäpurakoiksi.
Varsinaisena päälajinaan Manninen pitää veneenveistoa. Määristä hän ei ole pitänyt kirjaa, mutta joka tapauksessa veneitä on valmistunut useampi kymmenen.
Mannisen isä oli neljännen polven venemestari, jonka käsistä syntyi satoja veneitä. Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät tervanhajuisten venelautojen höyläämiseen kotipirtissä. Kuusivuotiaana oman puukon saanut Manninen kasvoi kiinni tekemiseen.
”Pikkuhiljaa kädentaidot alkoivat kehittyä. Ei sitä mitenkään erityisenä juttuna silloin pitänyt, että osaa jotakin”, Manninen toteaa.
Vuonna 1967 Suomussalmella Piston kylässä syntyneen miehen voi nähdä edustavan viimeistä polvea, joka oli aidosti kosketuksissa käsityön perinteeseen.
Mannisen lapsuuden aikaan Suomi eli voimakasta kehityskautta, mutta kehityksen hedelmät levisivät ympäri maata jopa tuskastuttavan hitaasti. Esimerkiksi Suomussalmen syrjäisemmistä kylistä osa oli vielä pitkälle 1970-luvulle ilman sähköä.
”Siellä korven keskellä harrastukset oli melko vähissä”, kertoo Manninen.
Mannisen isä on suvun viimeinen, joka teki veneitä työkseen. Veneenveisto toi viljelijälle talviajan lisätienestiä, pojalle se on enemmänkin vakava harrastus.
Suvussa veneenveiston perinne kulkee ainakin 1700-luvulle. Puuveneen teko on vanhaan aikaan ollut käsityöläisten kuninkuuslajeja, joihin kaikista ei ole ollut.
”Olisi mukava nähdä, minkä näköisiä äijiä ne ovat olleet ja miten niillä on vasarat ja höylät pysyneet kädessä.”
Piirustuksia ja laskelmia ei ole ennen ollut, vaan tieto on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Niin on Manninenkin oppinsa saanut. Ennen kuin hän alkoi itse veistää veneitä, hän oli isänsä apuna yli sadan veneen teossa. Välillä isä jätti jonkun työvaiheen pojan vastuulle. Näytönpaikat olivat kovia paikkoja.
”Piti ruveta kerralla onnistumaan. Siinä oli hirveät paineet, kun isä oli niin hyvä tekemään, että se ei hyväksynyt sitten sutta.”
Näin jatkui, kunnes jossain vaiheessa poika teki koko veneen alusta loppuun. Sillä tavalla perinne siirtyi, luonnollisesti ja kainuulaisittain mitään numeroa tekemättä. Varsinaisia piirustuksia Manninen ei veneitä tehdessään tarvitse.
Talon pihassa vesillelaskua odottaa melko erikoisesti varusteltu ja koristeltu vene.
Manninen kertoo, että kevättalvella hän lupautui tutulle kalakaveriksi Tornionjoelle. Kaverin piti tuoda kalavehkeet ja Mannisen vene.
Seuraavalla viikolla Mannisen lohiveneelle ilmestyi kuitenkin ”tavallista äkäisempi ostaja”. Kaupat tehtiin, eikä auttanut muu kuin rakentaa uusi vene.
Itselle venettä tehdessä Manninen pääsi kokeilemaan perinteisten ja uusien työmenetelmien yhdistelyä. Perinteisellä tavalla silmämitalla mäntylaudasta tehty vene on koottu ruuveilla ja tervauksen sijaan se on kauttaaltaan käsitelty kyllästeöljyllä. Somisteissa on mahonkia, ruusupuuta, tammea ja saarnia.
Veneen nimi Lohiloordi on hatunnosto 1900-luvun alussa Lapissa ihastusta ja huvitusta herättäneille brittiläisille urheilukalastusturisteille.
Veneestä näkee, että sen on veistäjä tehnyt itselleen. Oivallus, huumori ja viimeisen päälle viimeistelty työnjälki näkyy kaikissa yksityiskohdissa.
Kotopuolessa Manninen oppi veneenveiston lisäksi puuastioiden ja erilaisten tarvekalujen teon. Myöhemmin hän on opetellut kursseilla muun muassa tuohitöiden taidon.
Kun Manninen esittelee ikivanhoja tuohen käsittelyn menetelmiä, alkaa kuulijassa nousta tunne siitä, että nyt ollaan salatieteen äärellä.
Hän kertoo esimerkiksi, että Itä-Suomessa on järvenpohjasta löydetty jopa 2 000 vuotta vanhaa tuohiköyttä. Tuohi on sitkeydessään ja monikäyttöisyydessään ollut entisajan muovi, joka taipuu moneen käyttöön: vaatteiksi, konteiksi ja astioiksi.
Toinen aikuisiällä opeteltu taito on vielä hieman erikoisempi. Kiertelevä asekeräilijä kävi välirauhan aikaan Mannisen kotitalolla kyselemässä suustaladattavia mustaruutiaseita.
Nykypäivänä kyläsepän valmistamia pyssyjä pidettäisiin arvokkaina taide-esineinä, mutta tuolloin ne olivat lähinnä vanhentunutta romua. Aseet lähtivät keräilijän matkaan ilmaiseksi, ja taidettiin vieras vieläpä syöttää ja juottaa kunnolla.
Kun Manninen kuuli myöhemmin aseiden tarinan, häntä alkoi harmittaa. Perintöaseiden kohtalo vaivasi vuosikausia, kunnes mies päätti haastaa itsensä. Hän meni asesepän oppiin ja lopulta teki omin käsin suustaladattavan, testit läpäisseen ja luvitetun kiväärin.
Siinä vaiheessa loppuivat isänkin epäilykset pojan taidoista.
Mannisen mukaan käsitöissä yksi olennainen taito liittyy puun tuntemukseen. Kun puutöiden tykötarpeita ennen haettiin metsästä, oli jo puuta kaadettaessa mielessä, mihin sitä käytetään.
Manninen oppi pystymetsästä näkemään, mistä saadaan veneeseen emä- eli kölipuu, mistä kaaripuut.
Viikatteen varreksi, reenjalakseksi tai vaikka kärryn aisaksi parhaiten sopiva puu oli jo pystyssä oikealla tavalla vänkyrä.
Isältään Manninen peri tiedon siitä, että parhaat venelaudat saa tuulelta suojassa kasvaneesta männystä. Vähemmän huojuneen puun sydänhalkeama jää pienemmäksi.
Ennen lopputulos syntyi puun ehdoilla, ei toisin päin.
”Nämä ovat ihan kullanarvoisia tietoja edelleen, eikä näitä opita kirjoista eikä mistään. Perimätiedosta on apua siinä, että ei tule niin paljon sutta ja sotkua, eikä tarvitse kaikkea ihan kantapään kautta opetella.”
Veneentekijää harmittaa, että kunnon venelautaa ei tahdo enää löytyä. Hyvä venelauta on erikoistavaraa, joka vaatii männyltä vähintään parisataa vuotta kasvuaikaa ja suotuiset olosuhteet.
Tekijämies ei puolestaan tunnu harmittelevan sitä, että perinteiset kädentaidot ovat vähitellen häviämässä. Liiemmin hän ei ota paineita siitä, että perheen alakouluikäiset kaksospojat innostuisivat puutöistä.
Yhteiskunta kehittyy ja puu taipuu liimalla muotoon kuin muotoon. Vapaa-ajalle on nykyään muutakin käyttöä kuin puhdetöiden vuolu. Valtaosa tuohitöiden ja veneenveiston taitajista onkin jo reippaasti eläkeiässä.
”Välillä tulee ajateltua, että kai minä tässä jonkinlainen viimeinen mohikaani olen.”
