Tiitu Takalo sai aivoverenvuodon yllättäen alle nelikymppisenä – nyt elämä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen sairastumisen

Aivoverenvuodon seurauksena Tiitu Takalon oli pitkään vaikea keskittyä työhönsä sarjakuvataiteilijana. Työn aloittaminen oli erityisen vaikeaa, samaten päätösten tekeminen. ”Sarjakuvaa tehdessä pitäisi pystyä tekemään päätöksiä. Pitää esimerkiksi päättää, piirtääkö jollekin henkilölle vaaleat vai tummat hiukset ja sitten pysyä siinä päätöksessä.” Kuva: Sanne Katainen

Joulukuun neljäntenä päivänä vuonna 2015 tamperelainen Tiitu Takalo oli mennyt jo nukkumaan, kun hän havahtui järisyttävään päänsärkyyn. Jomotus oli niin kova, ettei hän pystynyt edes liikkumaan.

Takalo tiesi tarvitsevansa apua, sillä tällaista päänsärkyä hän ei ollut kokenut koskaan aiemmin.

”Soitin ensiapuun, sillä minulle ei tullut mieleenkään, että pitäisi soittaa suoraan hätä­numeroon”, Takalo muistelee.

Linjan toisessa päässä kehotettiin ottamaan särkylääke ja odottelemaan puolisen tuntia. Takalo totteli ohjeita. Sitten alkoi pahoinvointi. Lopulta kotiin saapunut puoliso soitti Takalolle ambulanssin.

Sairaalassa selvisi, että Takalo oli saanut aivoverenvuodon. Hänen päässään oli yhteensä kolme aneurysmaa. Yksi verisuonen pullistumista oli puhjennut ja vaatisi nopeasti leikkausta. Toinen operoitaisiin keväällä. Kolmas oli niin pieni, että sille ei toistaiseksi tehtäisi mitään.

Sairaalavuoteella vieraili lääkäreitä ja hoitajia toisensa jälkeen. Kaikki kysyivät Takalolta, mikä päivä ja vuosi nyt on.

Tuosta sairaalavuoteesta alkoi Takalon elämän uusi vaihe. Aika sairastumisen jälkeen.

Sitten alkoi toipuminen. Takalon luona kävi paljon läheisiä. Se oli ihanaa, paitsi niinä päivinä kun väsymyksen keskellä ei olisi halunnut nähdä ketään.

Se oli omituista aikaa. Joskus aiemmin sarjakuvataitelija oli haaveillut sairaalaan joutumisesta, jotta pääsisi hetkeksi levähtämään kiireisestä arjestaan. Mutta se oli ajatus ajalta ennen sairastumista.

Kotiutuminen ei suinkaan tarkoittanut sairauden jättämistä taakse. Oli opeteltava, mitä oma keho kestäisi. Löyly tutussa kotisaunassa tuntuikin kipakammalta kuin aiemmin.

Aina Takalo ei jaksanut edes kertoa ihmisille sairastumisestaan, sillä sitten hän joutui kantamaan muiden ihmisten järkytyksen ja pelot.

Sairastuminen alle nelikymppisenä oli tullut Takalolle itselleenkin yllätyksenä. Vasta nyt Takalo kuuli, että hänen isoäitinsä oli kuollut aivoverenvuotoon.

Ei Takalo silti pelännyt uudelleen sairastumista, vaikka hänen aivoissaan edelleen lymysi aneurysmia.

”Minulla oli aikamoinen luotto sairaanhoitoon. Jos toisen aneurysman kanssa olisi ollut riskitilanne, he olisivat varmasti operoineet sen nopeammin. Suuri järkytys oli se, että tässä olisi voinut käydä toisin.”

Kaksi viikkoa sairastumisensa jälkeen Takalo tarttui kynään. Häntä hieman jännitti. Mitä jos aivot ja käsi eivät enää toimisi yhdessä, eikä hän pystyisi piirtämään? Onneksi huoli osoittautui turhaksi.

Elokuussa Takalo alkoi tallentaa omaa sairaskertomustaan sarjakuvaan. Sarjakuva ilmestyi pala palalta hänen blogissaan.

”Minulla oli hirveän suuri tarve kertoa kokemuksestani. Kertoa siitä itsellenikin.”

Tuo sarjakuva ilmestyi kovakantisena kirjana maaliskuussa. Teoksen nimi on Memento mori eli muista kuolevaisuutesi.

Sairastumisen jälkeen Takalolla oli vaikeuksia tarttua töihinsä sarjakuvataiteilijana. Hänellä diagnosoitiin masennus, vaikka hän itse tiesi, että vika oli jossain muualla. Tämä tunne ei suinkaan ollut masennusta, Takalo kyllä tiesi, millaista masennus on.

”Masennusta mitataan BDI-­kyselyllä, ja sain siitä pisteet, joiden mukaan olin masentunut. Monet kysymykset saattavat kuitenkin liittyä neurologiseen vaivaan.”

Väärän diagnoosin vuoksi Takalo ei saanut tarvitsemaansa apua.

”Tämä tapahtui, kun siirryin yliopistolliselta sairaalalta kaupungin potilaaksi. Ehkä terveyskeskuslääkärillä oli enemmän kokemusta masennuksen diagnosoinnista, ja hän tuijotti sokeasti kyselytutkimusta.”

Lopulta Takalo pääsi tapaamaan neuropsykologia, jonka luota löytyi apu. Vuoden verran Takalo kävi vastaanotolla. Työt alkoivat taas sujua.

Memento mori -sarjakuva on saanut paljon kiittävää palautetta. Jotkut ovat lukeneet kiinnostuneina sairaala-arjen kuvausta, kun taas toiset ovat löytäneet sivuilta vertaistukea, vaikka ei Takalo varsinaisesti sen vuoksi tarinaansa kirjoittanut.

”Joitain kommentteja sain myös lääkäreiltä ja hoitajilta. Eräs lääkäriksi opiskeleva oli hirveän kiitollinen potilaan näkö­kulmasta, jota ei kuulemma tuoda kovin paljoa opinnoissa esille.”

Hoitohenkilökunnalle ensiavun ja teho-osaston toimenpiteet ovat arkipäiväisiä, mutta potilas katsoo niitä aivan eri vinkkelistä.

”Minä en ollut koskaan aiemmin ollut sairaalassa yötä. Olen ollut joskus ensiavussa muljahtaneen nilkan tai murtuneen ranteen takia, mutta on eri asia joutua ensiavusta teho-­osastolle ja vuodeosastolle.”

Sarjakuva taidemuotona kiehtoo Takaloa sen vuoksi, että sarjakuvan kautta voi kertoa paljon enemmän kuin pelkän kuvan tai tekstin avulla.

”Lapsena en osannut sanoittaa sitä, mutta silloin sarjakuva oli jotenkin taianomainen kokemus.”

Seitsemännellä luokalla Takalo löysi kirjastosta uuden sarjakuvahyllyn. Aiemmin hän oli kolunnut läpi hyllyä, jossa oli Tinttejä, Asterixeja ja Aku Ankkoja, mutta tämä toinen hylly oli pullollaan uudenlaisia sarjakuvia.

”Oli ällistyttävä kokemus, kun tajusin, mitä kaikkea on saatavilla. Ja nyt tarjonta on vielä laajempi kuin 1990-luvun alussa.”

Takalosta tuntuu hassulta ajatella, että sarjakuva on marginaalissa. Hänen kuplassaan kaikki ostavat, lukevat ja piirtävät sarjakuvia. Tietenkään kaikkien kohdalla tilanne ei ole tämä.

Takalo toivoisi, että ihmiset oppisivat sarjakuvan tarkoittavan paljon muutakin kuin humoristisia seikkailupätkiä. Sarja­kuvan avulla voidaan kertoa vaikkapa historiasta tai omaelämäkerrallisista kokemuksista, mutta tarjolla on myös runsaasti fiktiivisiä kertomuksia. Jotkin sarjakuvat on jopa vaikea erottaa kuvataiteesta.

Vaikka sarjakuvan nostaminen ihmisten tietoisuuteen on tärkeä ponnistus, se ei ole Takalon taistelu. Hän jättää sen työn kustantamojen ja etujärjestöjen vastuulle.

Aivoverenvuoto sai myös katselemaan omaa elämää uudella tavalla. Pohtimaan, mitkä palat elämässä ovat kohdallaan. Ja onnekseen Takalo huomasi olevansa omiin valintoihinsa tyytyväinen.

”Haluan tehdä omaa työtäni ja piirtää.”