Kun muistot hyökyvät yli
Soitin Sucroksen konsulentille ja kysyin, löytäisikö hän minulle tilan, jonne pääsisimme kuvaajan kanssa seuraamaan sokerijuurikkaan nostoa.
Kun vastaus tuli, sisälleni levisi lämmin tunne. Suomenniitty Perniössä – siellä suoritin opintoihin liittyvän kahdeksan kuukauden maatalousharjoittelun 43 vuotta sitten.
Ikuisuus sitten! Miten siellä ei ole tullut sen jälkeen koskaan käytyä!
Arvelin, ettei nykyinen isäntä minua muista, hän oli silloin 15-kesäinen, ja harjoittelijoita on tilalla sitä ennen ja sen jälkeen ollut varmaan hurja määrä.
Vaan muisti! Puhelimessa jo kysyi varovasti ”pitäisikö minun tuntea sinut” – sukunimeni kun on toinen kuin silloin. Paikan päällä sitten yhteisiä muistoja alkoi pulpahdella pintaan.
Ihailin tilan nostokonetta ja muistelin, että minä nostin juurikasta samoilla pelloilla Belaruksella, jossa ei ollut ohjaustehostinta, ja hinattavalla nostokoneella.
Isännän ilme kirkastui: ”Muistan, se Belarus oli hyvä peli! Ja kone oli Hilleshög!”
On riemukas tunne, kun jo toisen silmistä näkee, että hänen päässään herää salamannopeasti muisto ihan samasta kaukaisesta asiasta kuin itsellä.
Kun pellolta lähdettiin kahville, häiriköin auton ratissa olevaa kuvaajaa muistoillani. ”Tuossa oli navetta, sinne heräsin lypsyvuoroon viideltä! Tuota rakennusta ei silloin ollut, eikä tuotakaan, vaan sikala oli tuolla pihan toisella laidalla. Ja hei, tuolla olin kyntämässä ja pelto tuntui loputtoman pitkältä!”
Oli ihana kahvitella siinä samassa pirtissä kuin vuosikymmeniä sitten, kuulla perheen kuulumisista ja tilan kehityksestä. Kunpa vielä olisin voinut tavata silloisen isäntäväen, mutta se ei enää ollut mahdollista.
Lämmin tunne viipyi sisällä pitkään. Ajasta, jolloin elämä vielä haki suuntaansa ja kaikki oli auki ja mahdollista, ja isäntäväestä, joka jaksoi ohjata ja opastaa epävarmaa agronomiopiskelijaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
