Ministeri Ohisalo kertoi joustavansa turvepeltokannastaan − Luken mukaan lausunto on ristiriidassa päästövähennysten kanssa

Ministeri teki linjanvetoa hyvä- ja huonotuottoisten turvepeltojen välillä vedoten omavaraisuuteen ja huoltovarmuuteen.  Kuva: Jani Kautto

Maaseudun Tulevaisuuden perjantaisessa artikkelissa (8.7) ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisalo (vihr.) kertoi joustavansa aikaisemmasta kannasta turvepeltoihin liittyen.

Ministeri teki linjanvetoa hyvä- ja huonotuottoisten turvepeltojen välillä vedoten omavaraisuuteen ja huoltovarmuuteen. Kommenttien perusteella korkeatuottoiset turvemaat eivät vaikuta enää olevan ennallistamisuhan alla, mutta heikkotuottoisten kohdalla aiempi linja ei näytä muuttuneen.

Korkeatuottoisia turvepeltoja oltaisiin nyt siis halukkaammin jättämässä viljelykäyttöön ruokaturvan nojalla. Ministerin ulostuloissa ei ole aiemmin tehty eroa tuotostasojen välillä.

Jaottelussa piilee kuitenkin sisäinen ristiriita — turvepellon tuotos ja päästömäärä kulkevat pitkälti käsi kädessä.

Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkimusprofessori Kristiina Lång kertoo pellolla tehtyjen viljelytoimien vaikuttavan merkittävästi sen päästötasoon. Heikkotuottoisen ja matalaojaisen nurmilohkon hehtaarihiilipäästöt voivat olla 15 tonnin luokkaa, kun taas syväojaisen tehokkaasti viljellyn viljapellon päästöt voivat olla yli 30 tonnia hehtaarilta.

Toisin sanoen heikkotuottoisen ja vettyneen nurmipellon päästöt saattavat olla lähempänä nollaa kuin korkeatuottoisen viljapellon päästötasoa. Ennallistaminen voisi kuitenkin poistaa päästöt lähes kokonaan.

Lång on Ohisalon kanssa samoilla linjoilla siitä, että vähennystoimien kohdentaminen aluksi heikkotuottoisille pelloille on järkevää, koska hyvässä tuotantokunnossa olevia peltoja ei todennäköisesti ole runsaasti saatavissa vapaaehtoisiin päästövähennystoimiin. Samalla päästöjen alentamisen kustannukset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät näin toimien alhaisemmiksi.

Toistaiseksi vapaaehtoisia ennallistamis- ja vettämistukia ei ole ollut tarjolla kansallisella tasolla, joten viljelijöiden kiinnostuksesta ja tukitoimien tehokkuudesta ei ole varmuutta.

Rajanveto korkea- ja matalatuottoisen pellon välillä saattaa osoittautua hyvin hankalaksi, sillä hehtaarimääräisen satotason mittaaminen ei kerro koko totuutta. Pienituottoinen turvepelto saattaa olla jollekin tilalle yhdentekevä kokonaiskuvassa, mutta toisille se saattaa olla kaikki kaikessaan tilan selviytymisen kannalta. Huonot satovuodet ja korkea rehun hinta kurittavat tiloja joiden peltomäärä ei ole riittävä.

Erityisesti peltojen raivaaminen on ollut Vihreille aiemmin punainen vaate. Nähtäväksi jää, kuinka yhteensopiva muuttunut linja on turvepeltojen raivauksen kanssa.

Moni viljelijä päätyy raivaamaan peltoa silloin kun muuta viljelyalaa ei ole tarjolla. Taustalla saattaa olla jokin pakottava tekijä, kuten se, ettei toiminta ole kannattavaa ilman eläinmäärän ja peltoalan kasvattamista. Tällöin raiviopeltoa viljellään varmasti tehokkaasti. Samalla sen otaksuisi kuuluvan niin sanottuun hyvin tuottavien turvepeltojen ryhmään — miten ikinä se määritelläänkään.

Maan turvepitoisuus ei ole välttämättä määrittävä tekijä sen sadontuottokyvyssä — Långin mukaan maalajilla ei ollut merkittävää vaikutusta kauran hehtaarituotokseen virallisissa lajikekokeissa. Kaura on yleisin turvemailla viljelty vilja.

Lue lisää:

Ohisalo on valmis joustamaan: ”Omavaraisuuden ja huoltovarmuuden kannalta hyvin tuottavat turvepellot kannattaa pitää käytössä” – ilmastotoimilla voi myös kehittää maataloutta