15 asukkaan saaressa kasvatetaan skotlantilaisia galloway-lehmiä: "En osaa kuvitella mitään muuta rotua, joka hoitaisi vasikkansa paremmin"

Atte Raita ja Jemina Vakkala nauttivat yrittäjyydestä. Työtä ja vastuuta on paljon, mutta on myös vapaus päättää itse asioista. Kuva: Jaana Kankaanpää

Tammikuinen päivä Salavaisten saaressa on kuin mustavalkoelokuvasta. Lunta, mustia puunrunkoja, harmaata sumua.

Sama väriteema jatkuu laitumella. Mustat galloway-rotuiset naudat valkeine leveine vöineen mutustavat heinää ja vilkuilevat hajamielisesti vieraita.

Tarkemmin katsoen lauman värikirjo on laaja. On ruskean eri sävyjä ja yksivärisiä, vyöttömiä eläimiä. Kaikki kuitenkin puhdasta gallowayta.

"Gallowayt ovat aivan mahtavia", sanoo yrittäjä Atte Raita (30).

"En osaa kuvitella mitään muuta rotua, joka hoitaisi vasikkansa paremmin. Nämä ovat terveitä ja vaatimattomia rehun suhteen, loistavia maisemanhoitajia. Ja liha on hyvää, vähärasvaista ja riistaan vivahtavaa."

Raidan vanhemmilla oli parikymmentä lypsävää sekä pienimuotoista lihantuotantoa. Poika opiskeli tradenomiksi ja työskenteli pankki- ja vakuutusalalla, mutta koko ajan myös tilalla vanhempien apuna.

Kun perinteinen lihantuotanto ei lyönyt leiville, tilalle lähdettiin hakemaan uutta suuntaa: rotua, joka hyödyntäisi saarilaitumia ja jonka lihaa voisi myydä suoraan eettisyyttä arvostaville kuluttajille.

Ylämaankarjaa ei haluttu työturvallisuussyistä eli sarvien takia. Valinta kohdistui samalta alueelta, Skotlannista, peräsin olevaan galloway-rotuun, joka on luontaisesti sarveton.

"Ruokintahäkin ympärille mahtuu kolme haikkua, mutta 13 gallowaynautaa", Atte Raita havainnollistaa sarvettomuuden etuja.

Ensimmäinen galloway-sonni tuli tilalle 2008.

Kun vanhemmat keskittyivät karjan jalostukseen ja kasvatukseen, poika alkoi kehittää suoramyyntiä.

Iso käännekohta oli Reko-renkaiden käynnistyminen 2015. "Niistä tuli tosi suosittuja. Tälläkin hetkellä kaksi kolmasosaa lihatuotteistamme myydään sitä kautta."

Lypsävät lähtivät tilalta 2017. "Maidontuotanto oli ihan plus miinus nolla -bisnestä", Raita toteaa.

Ensi kesänä pariskunta menee naimisiin. Kuva: Jaana Kankaanpää

Atte Raidan isä menehtyi yllättäen 2018. Vuosi sitten keväällä Raita ja hänen avopuolisonsa Jemina Vakkala (27) ottivat vetovastuun tilasta.

"Äiti kyllä auttaa edelleen todella paljon", Raita kertoo. "Hän hoitaa lihamyyntiä ja ajaa jopa paaleja mantereelta."

Heinäpaalien siirto onkin yksi saarielämän hankaluuksista. Tilan saaressa sijaitsevat maat ovat kaikki laitumina, ja rehu viljellään vuokramailla mantereella. Sieltä pitää rahdata saareen 1 500 paalia vuodessa.

Yhteysalukselle mahtuu kerrallaan yksi 20 paalin kuorma, joten ajoja on tehtävä 75.

Saaressa asuminen vaatii melkoista suunnitelmallisuutta, jotta kaikki kulkeminen ja kuljetukset saadaan sovitettua lautta-aikatauluihin. Kesällä onneksi pääsee liikkumaan myös veneellä.

Tilan eläinmäärä on nyt 170 päätä. Vuodessa syntyy noin 60 vasikkaa ja teuraaksi lähtee 40–50 eläintä.

Eläimet teurastetaan Paimion teurastamossa – mahdollisimman lyhyen kuljetusmatkan päässä. Lihan leikkuun ja pakkaamisen hoitaa Landeli Group ja makkaran teon Dynamet Oy.

Kurjen Galloway -nimellä myydään "kaikkea, mitä naudasta saa", Raita kuvaa. Jauheliha on suosikkituote, mutta valikoimassa on myös paisteja, fileitä ja monenlaista erikoisleikattua lihaa.

Makkaroista meetwursti on valtavan suosittua. Sisäelimetkin käyvät hyvin kaupaksi.

Ennakkoon tilattuja tuotteita kierretään jakamassa Reko-tilaisuuksissa yleensä kolmena päivänä viikossa.

Rekojen lisäksi lihaa menee muutamaan kauppaan ja ravintolaan. Ravintola Metsätähti Naantalissa on yksi tärkeimmistä kumppaneista.

Galloway-rodun värikirjo on laaja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Suoramyynti on kannattavaa, mutta työlästä. Kun lisänä ovat eläinten hoito ja rehujen viljely, tekemistä riittää.

Vakkalalla ei ole aiempaa kokemusta maataloudesta, mutta hän pärjää jo hyvin yksin niinä päivinä, kun Raita on myyntireissuilla.

"Jemina oppii asiat valtavan nopeasti eikä pelkää mitään", Raita sanoo hellästi. "Ilman häntä en olisi tähän ryhtynyt."

Aten äiti Leena Raita on myös iso apu ja turva.

Salavaisten saaressa asuu vakituisesti vain viitisentoista henkeä. Yhteishenki on vahva, ja apua saa aina kun tarvitsee.

Siitä saadaan todiste, kun haastattelun aikana sukulaismies ilmestyy kolaamaan lunta Raidan ja Vakkalan pihasta.

Nuutti ei nimestään huolimatta ole sonni. Kuva: Jaana Kankaanpää

Raita on yrittäjänä elementissään. Hän kertoo olevansa kärsimätön: Aina on oltava vireillä jokin kehityshanke.

"Maatalous on vaikea ala ja ihan liikaa tukien varassa. Liiketoimintaa pitää kehittää koko ajan, jotta pärjää. Jos ei haasta itseään, kehitystä ei tapahdu."

Tämän vuoden suunnitelmissa tilalla on yhtiöittää toiminta. Raita toteaa, että se on kirjanpidon kannalta järkevää ja selkeyttää taloudenpitoa.

Yhtiöittäminen sopii myös siihen, että tilan toimintaa aiotaan monipuolistaa.

Jos korona hellittää, tila saattaa jo ensi kesänä järjestää päivämatkoja ryhmille. Niillä kuluttaja pääsisi tutustumaan nautoihin laitumella, nauttimaan galloway-lounaan, ostamaan tilan tuotteita, näkemään saaristomaisemia ja ehkä kuulemaan pienen teoriatuokionkin.

Yrittäminen ei kuitenkaan ole pariskunnalle pelkkää taloutta.

"Olen äärimmäisen eläinrakas", Raita sanoo. "Vaikka tässä työssä on välillä ankeitakin päiviä, niin parasta maailmassa on, kun uusi vasikka syntyy ja näen, miten emä hoitaa sitä. Se on aina yhtä ihmeellinen hetki."

Lue myös:

Alusmaksut nielisivät saaristolaistilan koko liikevaihdon - ”Ei tätä voida edes kokeilla ilman, että karja täytyy laittaa pois”