Maatalous

1800-luvulla kuivuuden seuraukset olivat Uudellamaalla ja etenkin Helsingissä katastrofaaliset: Väestön kuolleisuus kaksinkertaistui

Viime kesän kuumuutta ja kuivuutta pidetään poikkeuksellisena, mutta kuiva hellekesiä on ollut ennenkin, muistuttaa eläkkeellä oleva ylimeteorologia Reijo Solantie.
Pekka Fali
Kuivuuden jatkuessa vuodesta toiseen tuontikaan ei pystynyt täyttämään viljavajausta.

Kuivia hellekesiä on Suomessa ollut ennenkin. Suomen pahin tunnettu kuivien kesien rypäs sattui 1846, 1852–1856 ja 1858.

Kuivuus koetteli pahiten Etelä-Suomea ja Keski-Ruotsia, kaikkein pahiten Uuttamaata. Kesä- ja heinäkuun yhteenlaskettu sadanta Helsingissä oli näinä kuutena vuotena vain 15–54 millimetriä, eli joka kesä pienempi kuin tämän kesän 67 milliä. Kuivinta oli vuonna 1855.

Uudellamaalla näiden kuivien kesien seuraukset olivat katastrofaaliset. Silloin elettiin pääasiassa omavaraisessa agraaritaloudessa, mutta tavallista huonompien satovuosien jälkeen jouduttiin turvautumaan paljolti tuontiviljaan. Viljaa tuotiin etenkin laivoilla Baltiasta, jonka kartanot tuottivat viljaa vientiin. Helsinki oli Suomen tärkein viljan tuontisatama.

Kuivuuden jatkuessa vuodesta toiseen tuontikaan ei pystynyt täyttämään viljavajausta. Tilannetta kärjisti Ison-Britannian laivasto, joka Krimin sodan aikana Itämerellä operoidessaan internoi tänne aikovat viljalaivat lähtösatamiinsa Uudenmaan hädästä piittaamatta.

Seuraukset olivat hirvittävät Uudellamaalla ja erityisesti Helsingissä. Kuolleita oli Suomessa 1800-luvulla tavallisina tai hyvinä satovuosina 2–2,5 prosenttia väestöstä, mutta Uudellamaalla 1852–1856 vuosittain 4–6 prosenttia. Tämä tarkoitti, että näinä viitenä vuotena väestöstä kuoli 20–25 prosenttia. Suhteutettuna nykyaikaan vastaisi tämä alueella 150 000 ”ylimääräistä” kuolemaa.

Katastrofin seurauksena vuonna 1860 uusmaalaisten osuus suomalaisista oli vain 9 prosenttia, eli pienempi kuin milloinkaan sitten 1400-luvun. Tämä etelän kriisi on jäänyt paljon valtakunnallisen vuosina 1867–1868 sattuneen katastrofin varjoon.

Mitä Uudellamaalla oikein tapahtui?

Kevätviljat kylvettiin etenkin kylänmäkien rinteille, koska ojitus oli huonoa. Tämä tietysti kostautui ohran katoina kuivimpina kesinä. Liejusaviset laaksot, jotka säilyttivät parhaiten kevätkosteuden, olivat pääasiassa luonnonniittyinä, joilta korjattiin heinät talven varoiksi.

Kun heinääkin kohtasi kato, jouduttiin paljon karjaa teurastamaan, mikä kuivien kesien jatkuessa johti peltojen lannoituksen heikkenemiseen.

Hygienia petti, kun kaivot kuivuivat ja ihmiset joivat likaista vettä. Lavantauti, punatauti ja kolera tappoivat kansaa.

Kuivina kesinä karja siirrettiin paljolti järvien ja jokien rantojen märkiin luhtiin. Ihmisetkin viettivät paljon aikaa märillä suorannoilla. Niistä haettiin vettä kaivojen ehtyessä ja niiltä niitettiin järvikortetta karjan talvivaroiksi.

Rantavesien kaloista ja vesilinnuista haettiin tavallista ahkerammin ruoanlisää. Köyhä tilaton väki kävi suorannoilla myös hakemassa vehkanjuuria, joista se valmisti jauhoja puuro- ja leipäaineksiksi.

Lämpimät rantojen lamparevedet, joita tämän ajan runsaat järvenlaskutkin loivat, lisäsivät sääskien määrää. Tämä yhdistyneenä runsaaseen suorannoilla olemiseen sai Etelä-Suomessa aikaan kotoperäisen malariaepidemian, joka vei ihmisiltä voimat ja eräiltä hengenkin.

Suomessa ihmiset noudattavat nykyisin hyvin palovaroituksia, ja salamankin sytyttämät palonalut tukahdutetaan alkuunsa. Silti Kalajoella pääsi metsää palamaan kolme neliökilometriä, mikä oli valtakunnallinen uutisaihe.

Miten oli metsäpalojen laita 1800-luvun kuivina ja lämpiminä kesinä? Kautena 1810–1860 metsää paloi Suomessa enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Esivanhempamme sytyttivät palot tahallaan kuivilla alkukesän säillä kylvääkseen sitten kaskiruista risukarheilla viimeisteltyyn paloporoon.

Kaskissa paloi joka kesä noin tuhannen neliökilometrin ala. Lisäksi pohjalaiset kydöttivät senaatin tuella tarmokkaasti soita eli polttivat paksulti kytömaan turpeen. Pitkin poikin Pohjanmaan ja Kainuun takametsiä kärysivät männynpilkkeet lukemattomissa tervahaudoissa.

Hiilidioksidia tuprutettiin siis taivaalle valtaisat määrät ilmakehää lämmittämään. Kaskenvierrossa savun pienhiukkasia vuosittain keuhkoihinsa vetäneitä ihmisiä kuoli keski-ikäisinä suurin määrin keuhkoahtautumaan.

Myös Kanadassa ja Siperiassa metsäpaloja sammutetaan vyöhykkeen eteläliepeillä, missä on asutusta ja metsätaloutta.

Suurin osa metsistä on kuitenkin suunnattoman laajoissa tiettömissä ja autioissa erämaissa. Nämä ikimetsien palot saavat omia aikojaan syttyä, palaa ja sammua.

Kanadassa on viime vuosikymmeninä palanut vuosittain noin 25 000 neliökilometriä metsää; mitä onkaan Kalajoen kolme neliökilometriä tämän rinnalla?

Reijo Solantie

FT, ylimeteorologi

eläkkeellä

Lue kaikki MT:n mielipidekirjoitukset

Lue lisää

Yle uutiset: Jokilaaksojen pelastuslaitos vaatii valtiota osallistumaan Kalajoen maastopalon kustannuksiin

Kuivia hellekesiä seurasi kato ja nälänhätä

Koneviesti: Näin lietevaunut ja traktorit kunnostautuivat taistelussa Kalajoen metsäpaloja vastaan – tankit saatiin täyteen nopeasti ja letkulinjaston paine riittäväksi

Kulunut kesä lämpimin yli 80 vuoteen – elokuussa satoi paikoin poikkeuksellisen paljon