Nimi paljastaa: Muinainen maatila hukkui pääkaupunkiseudun kivierämaahan

Autot, polkupyörät ja ihmiset kulkevat ristiin rastiin betonin ja asfaltin peittämässä maisemassa. Kehä I eli Muurimestarintie peittää paikan, jossa oli ennen maatila. Kuva: Sanne Katainen

Nimistöntutkijat Jaakko ­Raunamaa ja Terhi Ainiala seisovat Pasilan aseman luona paikassa, jossa ennen sijaitsi useita maatiloja. Kuva: Sanne Katainen

Junan automaattikuulutus kertoo hieman ennen Helsinkiin saapumista junan pysähtyvän Pasilassa, ruotsiksi Bölessä.

Asemaa ympäröiviä harmaita kolosseja ja asfaltilla päällystettyjä pihoja katsellessaan ei tule ajatelleeksi, että vielä sata vuotta sitten olisimme olleet maatilalla. Kumpikin nimi, sekä Pasila että Böle, kertovat alueen maataloushistoriasta.

Böle oli alun perin yksi Pikku Huopalahden kylän tila, joka sijaitsi pienen matkan päässä nykyisestä asemasta. Carl Pasila puolestaan oli Bölen naapurin, Fredriksbergin tilan pitkäaikainen vuokraisäntä.

Maatilasta on saanut nimensä myös yksi Suomen vilkkaimmista teistä, Helsinkiä kiertävä Kehä I. Se on osan matkasta nimeltään Muurimestarintie eli ruotsiksi Murmästarsvägen.

Maatila, jonka nimi oli Murmästars, jäi aikanaan liikenneväylän alle.

Esimerkit kertovat, millainen historiatiedon lähde paikannimet ovat niille, jotka niitä osaavat tulkita.

”Jokaisella nimellä on syy, miksi se on annettu. Jokainen yhteisö on aina nimennyt itselleen tärkeät paikat tavalla, joka on heille merkityksellinen”, korostaa nimistöntutkija ja suomen kielen yliopistonlehtori Terhi Ainiala Helsingin yliopistosta.

Nimistä voidaan päätellä esimerkiksi se, milloin ensimmäiset asukkaat ovat paikalle tulleet ja onko siellä viljelty maata. Nimet voivat kertoa myös alueella asuneista heimoista tai ihmisryhmistä ja heidän käyttämästään kielestä.

Vanhimmat säilyneet nimet on Ainialan mukaan annettu paikoille, jotka ovat olleet ihmisten kulkemisen kannalta tärkeitä. Niitä ovat esimerkiksi vesistöt.

Nimiä on annettu myös elannon hankkimisen vuoksi tärkeille paikoille, kuten metsästykseen ja myöhemmin maanviljelyyn käytetyille alueille.

Monia niistä on yhä päivittäisessä käytössä. On lukemattomia hakoja, niittyjä ja peltoja, joilla ei ole enää mitään tekemistä maatalouden kanssa. Helsingin keskustassa ei ole Kruununhakaa tai Hakaniemeä sattumalta, Ainiala korostaa.

Monien paikkojen nimi taas viittaa esimerkiksi saareen tai niemeen, vaikka alue ei sellainen enää nykyisin olisikaan.

”Tällaisia nimiä selittää usein maan kohoaminen”, selventää Suomen muinaisista henkilönnimistä väitöskirjaa tekevä Jaakko Raunamaa.

Hän antaa esimerkiksi Porissa sijaitsevan Yyterin. Sen ruotsinkielinen nimi on Ytterö, missä ö tarkoittaa saarta. Maan kohoamisen seurauksena Yyteri ei ole enää saari.

”Tällaisten nimien synnystä voidaan päätellä ainakin se, milloin ne viimeistään ovat syntyneet.”

Aina nimen historia ei kuitenkaan tavalliselle ihmiselle avaudu. Mitä merkitsevät esimerkiksi sellaiset nimet kuin Kouvola, Vaala tai Lieksa?

Ne saavat nopeasti epäilemään Ainialan väitettä, että nimi tarkoittaisi aina jotain.

Vaikka nimen merkitys ei meille avautuisikaan, se on silti ollut merkityksellinen silloin, kun se on paikalle annettu, Ainiala korostaa.

”Yrityksille annetaan nykyisin nimiksi kirjainjonoja, jotka eivät merkitse mitään. Paikannimissä sellaista ilmiötä ei ole.”

Nykyihmiselle hämärä merkitys on yksi ratkaisun avain pääteltäessä nimen ikää, Raunamaa kertoo.

”Nimi saattaa olla niin vanha, että sen antajat ovat puhuneet jotain suomen kielen kantamuotoa tai aivan muuta kieltä, esimerkiksi saamea.”

Ennen eteläisessäkin Suomessa asuneet saamelaiset siirtyivät vähitellen yhä pohjoisemmaksi, mutta he jättivät jälkeensä runsaasti nimiä.

Saamelaisnimien ohella myös muut nimet voivat kertoa meille maansisäisestä muuttoliikkeestä. Esimerkiksi Vantaalla on kylä, jonka alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on Tavastby, suomennettuna Hämeenkylä.

”Alueelle saapuneet ruotsinkieliset ovat nimenneet alueen sitä asuttaneiden tavastien eli hämäläisten mukaan”, Ainiala selventää.

Vastaavasti ruotsinkielisten antama Finn-alkuinen nimi viittaa alueen suomalaiseen asujaimistoon.

Nimistöntutkimus ei ole pelkkää nimien keruuta ja kartan tuijottelua. Päinvastoin. Se on hyvin monitieteistä tutkimusta.

Maantieteen ohella työssä voidaan hyödyntää historian ja arkeologian tutkimusta, jopa esimerkiksi siitepölytutkimuksia, joiden perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä muinaisesta asutuksesta ja maanviljelystä.

Kielitieteen perusteella voidaan tehdä päätelmiä, kun tunnetaan murteille tyypilliset äännemuutokset. Ne voivat olla avain nimen alkuperäiseen merkitykseen.

”Suomessa on monia paikkoja, joiden nimen alkuosana on hiiren- tai hiilen-. Näissä nimissä on tapahtunut suomen murteille tyypillinen äännemuutos eli d ääntyykin l:nä tai r:nä. Nimen alkuosa viittaa siis hiiteen, ei hiireen tai hiileen”, Ainiala toteaa.

Aivan oma lukunsa ovat ne paikannimet, joita on tietoisesti siistitty siinä vaiheessa, kun ne ovat päätyneet karttaan. Esimerkiksi Vattulammella on ollut kansan suussa hieman eri nimi kuin peruskartassa.

Osa nimistä tallentuu karttoihin, ja osa nimistä on jo valmiiksi virallisia kaavanimiä.

Kaikki nimet eivät kuitenkaan löydy koskaan painetuista lähteistä.

Pellon laidalla lähellä lapsuudenkotiani on vanha, kuolemaa tekevä omenapuu. Mikään muu ihmissilmin havaittava asia ei enää paljasta paikan olleen joskus asuttu.

Tälläkin paikalla on kuitenkin nimi, täysin epävirallinen tosin. Olemme kutsuneet paikkaa Mäkiämmiksi.

Se kertoo paikan olleen nimeämisen arvoinen: Nimi juontaa kahdesta paikalla muinoin asuneesta naisesta.

Parinsadan metrin päässä omenapuusta sijaitsee puolestaan lähde, josta naiset hakivat talousvetensä. Sitä kutsumme Mäkiämmäin lähteeksi.

Kauan sitten kuolleiden naisten asuinpaikalla ei ole enää nykyihmisille merkitystä. Kun aikaa kuluu, nimetkin katoavat.

Mäkiämmät ja Mäkiämmäin lähde eivät ole tietenkään ainoita katoamisvaarassa olevia nimiä.

Yksi merkittävä paikannimien säilö on nimiarkisto Kotimaisten kielten keskuksessa. Nimiarkistossa on tallennettuna 2,7 miljoonaa suomalaista paikannimeä.

Ne ovat päätyneet sinne nimestäjien työn tuloksena.

Paikannimiä on nimestetty eli kerätty tutkimuskäyttöön Suomessa 1900-luvun alkuvuosilta asti.

Monen muun suomen kielen opiskelijan ja tutkijan tavoin myös Ainiala on ollut kartuttamassa tätä kokoelmaa muun muassa Päijät-Hämeessä.

”Keräsin 1990-luvulla nimiä alueella, jolta oli kerätty nimiä myös 1960-luvulla. 30 vuodessa nimistä oli hävinnyt puolet. Kadonneet olivat esimerkiksi peltojen nimiä. Se kertoo maatalouden muutoksesta.”

Arvelen, että olen juuri saamassa Ainialan mukaani rintamaan, joka haluaa suojella kaikki Suomessa vielä olemassa olevat nimet. Hän kuitenkin yllättää minut täysin.

”Jokaisella nimellä on elinkaarensa. Toki nimien katoamista voi surra, mutta se on vain osa kielen luonnetta.”

”Toisaalta monet nimet ovat säilyneet tuhansia vuosia ja ovat yhä käytössä”, Raunamaa lohduttaa.