Finlandia Juniorin voittanut Rambo ei ole 2010-luvun Häräntappoase

Rambon tapahtumat sijoittuvat Nadja Sumasen lapsuuden mökkimaisemiin Järvi-Suomeen. "Parhaiten kesistä jäivät mieleen rauha ja se, että aikuisilla oli enemmän aikaa jutella." Kuva: Kari Salonen

Harakanvarvas. Sillä nimellä Nadja Sumanen osallistui Otavan järjestämään kilpailuun, jossa haettiin realistista, tämän ajan elämästä kertovaa nuortenromaania. Sumasen poika raapusti nimimerkin paperin reunaan, ja äiti postitti käsikirjoituksen kustannusyhtiöön.

”Oli helpottavaa lähettää teksti oman nimen sijaan nimimerkillä”, Sumanen kertoo.

Siitä on nyt melkein kaksi vuotta. Enää hän ei ole Harakanvarvas vaan kirjailija Nadja Sumanen, joka voitti Rambo-nimisellä esikoisteoksellaan Finlandia Juniorin.

Joulukuussa Kansallisteatteri teki Rambosta näytelmän Kallion lukiolaisten kanssa, ja elokuvastakin on jo puhuttu.

Kirjan päähenkilö Rambo on 15-vuotias levoton poika. Äiti on masentunut, eikä tämän miesystävällä Rotallakaan ole oikein otetta elämästään.

Rambon kesäloman pelastaa matka Rotan vanhempien kesämökille. Järven rannalla, leppoisassa kesäarjessa Rambo tutustuu ensimmäistä kertaa arkirytmiin, kotiruokaan ja siihen, että joku on hänen asioistaan kiinnostunut.

”Rambon tarina oli varmaan mielessäni aika valmiina. Kirjoittaminen vain vaati sitä, että tuli tämä kilpailu, johon ystäväni kehotti osallistumaan. Minulla ei ole koskaan ollut kunnianhimoista suunnitelmaa kirjoittamisen suhteen.”

Sumaselle oli alusta asti selvää, että Rambo lähtee kesäksi maalle. Hän ajatteli sellaista nuorta, jolla ei ole kokemusta mökkikesistä, kuten melko monella suomalaisella lapsella ja nuorella on.

”Ihmiselle tekee hyvää mennä jonnekin, missä hän ei yleensä ole. Toimintaterapeuttina uskon, että ihminen voi toteuttaa itseään toiminnan kautta”, Sumanen selittää.

”Jossain vaiheessa nuoret eivät mökille enää halua, mutta ehkä he ovat silloin jo saaneet kokemuksen uimisesta, kiipeilystä ja pyöräilystä mökkiteillä.”

Sumasen mukaan kirja ei ole 2000-luvun Häräntappoase. Tai sellaiseksi hän ei sitä tarkoittanut, vaikka tarinassa esiintyvätkin samantyyliset hahmot ja teemat kuin Anna-Leena Härkösen 1980-luvulla julkaistussa esikoisessa.

”Olen Häräntappoaseen lukenut ja tykkäsin siitä, joten se saattoi olla alitajuisesti mukana kirjoittamisessa, mutta tietoista se ei ollut.”

Rambo on tarina yli sukupolvien, ja kirjan parissa ovat viihtyneet aikuisetkin.

”En kirjoittanut nuortenkirjaa vaan kirjaa nuoresta. En ajatellut, minkä ikäiset tätä lukevat, halusin vain kirjoittaa tämän tarinan. Kirjoitin enemmän itselleni.”

Sumanen huomauttaa, että nuorille kirjoittaminen ja kohderyhmän tavoittaminen ei ole nelikymppiselle aivan helppo nakki.

"Ainakaan ei saa saarnata. Silloin mennään metsään, jos yrittää piilottaa tekstiin opetusta ja omia arvoja.”

Kirjailijan omat lapset ovat vielä alakouluikäisiä, joten taustatyönä hän jututti ystäviään, joilla on Rambon ikäisiä poikia: lukevatko he Aku Ankkaa, tulevatko he kainaloon ja vieläkö heitä saa halata?

No saako?

”Monia saa, mutta pitää olla tarkka, missä tilanteessa. Kavereiden nähden ei.”

Ammattinsa puolesta Sumanen on työskennellyt monien levottomien poikien kanssa, mutta Rambo ei kerro kenestäkään erityisesti.

”Monet asiat ovat sellaisia, jotka toistuvat kymmenien nuorten elämässä samantyyppisinä, kuten äidin heikko psyykkinen vointi ja sen vaikutus arjen sujumiseen.”

Taannoin kirjailija vieraili espoolaiskoulun kasiluokassa keskustelemassa Rambosta.

”Sain siellä suorempaa palautetta kuin miltään muulta ryhmältä.”

Pääosin nuoret kokivat tarinan uskottavaksi, ja osa myös samastui Ramboon.

”Eräs poika kertoi samastuneensa päähenkilöön siksi, että hänenkin äitinsä sairastaa masennusta.”

Aikuisille lukijoille Sumanen toivoo kirjan antavan aineksia pohtia, millaisista olosuhteista ihmiset tulevat.

”Toivon, että opettajat esimerkiksi pysähtyisivät miettimään, onko oikein vaatia, että läksyt on aina tehty, jos kotona ei ole ruokaa. Tärkein viesti on se, että jokainen tarvitsee kokemuksen siitä, että on hyväksytty omana itsenään.”