Itsekkyydestä yhteisvastuuseen

Juuri nyt, satavuotisen itsenäisyytemme ensi kuukausien sisällissodan ja tasan 150 vuotta sitten vallinneen suuren nälänhädän kauhut mielessämme, meidän on syytä olla onnellisia saavuttamastamme hyvinvoinnista ja tasa-arvosta.

Eri ihmisryhmien vastakkainasettelu tuntuu kuitenkin vahvistuneen, mikä vaikeuttaa erityisesti poliittista päätöksentekoa. Esimerkkinä tästä ovat muun muassa työllisyyden edistämiseksi säädetyn aktiivimallin synnyttämät reaktiot.

Erityisen huolestuttavana pidämme poliittisen lakon organisointia laillisen yhteiskuntajärjestelmän säätämää lakia ja yksityisiä kansalaisia vastaan. Mielestämme tämä on anarkiaa.

Tällainen toiminta tulee yleistyessään vähitellen pakottamaan demokratiaa rajoittaviin toimenpiteisiin yhteiskunnan hallittavuuden varmistamiseksi. Sitäkö haluamme?

Yleisradio ja osa lehdistöäkin kärjistävät asioita kohtuuttomasti. Raflaavien otsikoiden alta realistisen totuuden löytäminen on usein mahdotonta. Eikö asiakeskeisen uutisoinnin uskota enää tavoittavan yleisöä?

Lähinnä yksityisomisteisen elinkeinoelämän tehtävänä on tuottaa kaikki ne hyödykkeet ja lisäarvo, mihin toimeentulomme ja hyvinvointimme perustuu. Lisäksi sen on kannettava julkishallinnon kustannukset.

Jokaista elinkeinoelämän puolelta palkkansa saavaa kohti julkinen puoli työllistää Suomessa nykyisin jo noin puolitoista henkilöä. Kansantaloutemme volyymi ei jaksa kantaa näin raskasta julkista taloutta.

Eikö itsekkäitä etuuksien vaatijoita huoleta se, että olemme jättämässä raskaan velkataakan lastemme maksettavaksi?

Korkean työttömyyden ohella rasitteenamme on yhä paheneva työvoimapula, joka on vakava este kansantalouden kehitykselle. Julkisen työnvälityksen ohella tuhannet yritykset olisivat valmiita palkkaamaan lisää työvoimaa heti, kun sopivia henkilöitä löytyy.

Me, jo eläkeikään ehtineet pidämme itsestään selvänä, että jos valmista työpaikkaa ei ole kotiseudulla, se luodaan itse tai muutetaan sinne, mistä töitä löytyy. Myöskään korkeampi koulutus ei saa muodostua työllistymisen esteeksi, jos tarjolla olevan työn vastaanottamiseksi ei ole fyysisiä rajoituksia.

Tasa-arvoa taloudellisessa hyvinvoinnissa emme tule koskaan saavuttamaan. Lohdutukseksi haluamme kuitenkin todeta, että Suomessa on tehokas progressiivinen tuloverojärjestelmä.

Jos meillä ei olisi suurempituloisia veronmaksajia, emme myöskään pystyisi huolehtimaan vähävaraisimmista kansalaisistamme.