Sinä, joka pelastat maailman

Iloitse, Suomen kansa, sillä maailma on pelastettu! Se on pelastettu työpaikan kahvipöydissä, iltapäivälehden kommenttiosiossa ja sinua lähimpänä sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä. Päivän sankarista ei ole vielä tietoa, mutta kyllä hän jostain löytyy. Se saatat jopa olla sinä.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onhan tässä jo pari vuotta kärvistelty erilaisissa kurimuksissa: Ukraina, korona, lama, suomettuminen ja nuijasota ovat kaikki koetelleet uskoamme tulevaan.

Mutta nyt sankari on luvannut pelastaa maailman. Huomenna.

Niin, usein maailman pelastaminen tuppaa lykkääntymään milloin minkin esteen takia.

Venäjän hyökkäyssodan alkuaikoina monille tuli tarpeelliseksi vakuuttaa omaa taistelutahtoaan kaikille ohikulkeville.

”Kyllä minä lähtisin Ukrainaan sotimaan, jos polvi/vaimon veli/serkun koira ei olisi kipiänä” -lausahdus on muodossa tai toisessa kajahtanut usean kollegan huulilta. Sinänsä ei yllätys, pallolta tuskin löytyy yhtä vahvasti maailmanpelastaja-kompleksista kärsivää ammattikuntaa kuin toimittajat.

Uhossa ei toisaalta ole mitään uutta, sillä pienemmässä mittakaavassa oman silmän viilaamista tapahtuu päivittäin. Itse olen uhonnut vuosia vähentäväni punaisen lihan syömistä, mutta kyllä sitä vain yhä menee pienen sikalan verran viikossa.

Tällainen itsensä huijaaminen on pohjimmiltaan melko harmiton tapa rummuttaa rintaa.

Yhteiskunnan kriisien aikana esille nousee sen sijaan haitallisempi uhoamisen muoto. Uho ei enää kohdistukaan siihen miten tulemme muuttamaan itseämme, vaan siihen, miten tulemme muuttamaan maailmaa.

Miksi meillä sitten on niin kova tarve uhota maailman myllerryksen keskellä? Ukrainaa varten matkalaukkujaan pakkaavilla lähes sotaveteraaneilla osalla on varmaan osittain tarve korostaa omaa ”äijyyttään”. Sotiminen tuntuu olevan monelle yhä miehisyyden huipentuma. Puheissaan melkein sotilas on siten jo käytännössä melkein mies.

Uskon kuitenkin, että pohjimmiltaan tarkoituksena on yrittää tuoda illuusiota kontrollista. Ympäröivä maailma ei useinkaan ole valmis taipumaan haluamaamme muottiin, mitä nykyajan informaatioyhteiskunta vain korostaa. Yksittäinen ihminen pystyy vaikuttamaan häviävän vähän siihen, nouseeko tuottajahinta, kielletäänkö avohakkuut tai voittaako Ukraina sodan.

Uhon houkuttelevuus piilee juuri potentiaalissa. Kun muutos tapahtuu aina sanoissa ja puheissa, sitä ei tarvitse koskaan toteuttaa. Joku vääräsuu voisi todeta, että edellä oleva lause on suomalaisen politiikan ydin tiivistettynä.

Voimattomuuden myöntäminen voi olla kova pala purtavaksi. Suomalainen yhteiskunta ei kuitenkaan kasvanut hyvinvointivaltioksi voiman vaan sen puutteen takia.

Meillä ei ole erityisemmin luonnonvaroja, väestöä on häviävän pieni määrä ja kylmä Pohjola on nyt muutenkin melko kenkku paikka asua. Silti näille leveysasteille on onnistuttu lähes tyhjästä rakentamaan moderni, eettisisesti valveutunut hyvinvointivaltio. Olkoonkin, että ongelmainen sellainen.

Tämä kasvu ei tapahtunut suurten puheiden vaan pienten, määrätietoisten tekojen kautta. Uhoaja häviää aina lopulta sille, joka tarttuu ensimmäisenä lapion varteen.

En missään nimessä tarkoita, että sotatorviaan toitottaneiden tulisi varata seuraava lento Kiovaan. Sen sijaan uho kannattaa ohjata konkreettisiin tekoihin, joita voi tehdä päivittäin. Monilla paikkakunnilla vapaaehtoiset tekevät tärkeää työtä pakolaisten auttamiseksi.

Maailma pelastuu, tavalla tai toisella. Siitä olen varma, koska niin moni on sen ääneen sanonut pelastavansa. Tekojen puuttuessa minua vain pelottaa, että se pelastuu aina vasta huomenna.