Suomi on hyvä maa yrittää

Osuin vaalien alla sellaiseen trendikkääseen olohuone-tilaisuuteen. Paneelissa puolueista olivat mukana vasemmistoliitto, kokoomus ja RKP – yleisö iältään laidasta laitaan, aiheena työ ja onnellisuus ja siltä väliltä.

Kaikilla tuntui olevan työnteon ja erityisesti yrittämisen suhteen päällimmäisenä huoli rakenteista, jotka estävät tai vaikeuttavat yrittämistä ja työllistymistä yrittäjänä. Eivätkä ihan kaikki taitaneet pitää työllistymistä omalla riskillä edes oikein suotavana.

Minusta nämä rakenteet eivät ole ollenkaan niin huonot kuin mitä niistä jankutetaan. Totta kai aina on parannettavaa, mutta emme kai me nyt voi tumput suorina odottaa, että sitten tehdään kun rakenteet on ensin joku meille silotellut.

Jäin itse työtä vaille kohta yhdeksän vuotta sitten, 52-vuotiaana, eikä ollut todellakaan sen ikäisenä mitään asiaa työpaikkahaastatteluihin. Perustin yrityksen, paperit napin painallusta vaille valmiiksi, ja heti kun sain ensimmäisen toimeksiannon, kaupparekisteriin mars. Verrattuna siihen kun viisi vuotta aiemmin olin perustanut kiinteistöosakeyhtiön, homma oli lapsellisen helppo ja PRH:n prosessi sujuva.

Tässä sitä nyt on sitten yritetty ja itseä työllistetty. Verottajan kanssa hommelit on helpottuneet vuosi vuodelta. On kivaa kun on työtä ja saa hyödyntää osaamistaan.

Pakkoyrittäjyydestä puhumisenkin voisi lopettaa kokonaan. Meillä on vapaus yrittää ja aivan riittävän hyvät rakenteet ja palveluja tarjolla, jollei itse halua hoitaa yrityksensä markkinointia ja hallintoa.

Tuolla tilaisuudessa joku ehdokas toi esiin maahanmuuttajien kurjan osan, kun eivät saa työpaikkaa ja joutuvat sen takia perustamaan yrityksen. Hei haloo – aika iso osa maahanmuuttajista tulee sellaisista maista, missä edes tänne muuttaneet miehet eivät olisi voineet perustaa yritystä, puhumattakaan naisista ristikoidensa takana.

Täällä on koko infra valmiina, ja joillakin perusteilla saa vielä starttipakettejakin. Ei se minusta mitään pakkoyrittämistä ole.

Omat sukulaiseni muuttivat sankoin joukoin siirtolaisiksi Amerikkaan 1900-luvun alussa, ei tainnut olla vastaanottokomiteaa tarjoamassa kielikursseja ja sopeutumisapua – mutta työtä sai ruveta tekemään ja oli mahdollisuus elättää itsensä ja mukulansa. Mikä voisi olla suurempi onni tässä maailmassa!

Vappuna kuuntelin vappupuheita, joissa surtiin eriarvoistumista. Jotenkin tuntui, että samaan hengenvetoon haluttiin kuitenkin sementoida työttömyyden oikeutus. Mielestäni pahimmasta päästä eriarvoistavia tekijöitä on olla työssä tai työtön.

En ymmärrä, millä tavalla olisin ollut hyödyksi itselleni ja isänmaalleni, jos olisin viimeiset yhdeksän vuotta ollut kortistossa sen sijaan, että olen tehnyt pirusti töitä.

Olisin varmasti sairastunut, henkisesti tai fyysisesti tai molempia. En koe itseäni pakkoyrittäjäksi vaan etuoikeutetuksi, kun minulla on oma yritys ja työ.

Samaisessa vaalikeskustelussa nuori mies luovalta alalta kertoi pettyneensä kovin, kun ei valmistuttuaan saanutkaan koulutusta vastaavaa työtä. Nuori nainen kertoi olevansa juuri nyt mieluiten kortistossa, jotta voi keskittää voimansa 100-prosenttisesti hakemaan koulutustaan vastaavaa työtä.

Olen pettynyt näihin nuoriin. Olen aina tukenut ja veroillani kustantanut heille vapaan koulutuksen ja ammatin – tuon ikäisillä varsinkaan ei ole mitään oikeutta kuvitella, että yhteiskunnan kustannuksella vielä valmistellaan heille työ, joka mahdollisesti saattaisi kelvata.

Nyt vaan hommiin – työ odottaa tekijäänsä ja idea keksijäänsä. Suomi on tuhansien mahdollisuuksien maa.