Kallion sovintopuhe on muistamisen arvoinen

Samana päivänä, 5.5.1918, jolloin senaattori Kyösti Kallio piti historiaan jääneen sovinto­puheensa Nivalan kirkossa, puna­kaartien viimeiset taistelu­voimat antautuivat.

Punainen terrori oli saavuttanut tappion häämöttäessä toisen huippunsa. Valkoisten massiiviset kostotoimet olivat jo käynnistyneet. Jääkäri­marssin uhoama ”viha voittamaton” näytti vallanneen mielet. Vankileireissä oli kypsymässä katastrofi. Maata uhkasi nälänhätä.

Voittajien oli ratkaistava suuri kysymys: kuinka estää kapinan uusiutuminen ja kuinka turvata saavutetun itsenäisyyden pysyvyys.

Yksi keskeisimmistä päättäjistä oli Kallio, joka oli puna­vallan viikot piileskellyt Helsingissä henkeään peläten.

Kapina oli yllättänyt hänetkin. Eduskunta oli marraskuussa, suurlakon paineessa, niin sanotussa Alkion kompro­mississa hyväksynyt sosiaali­demokraattien keskeiset vaatimukset, kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain. Torpparinvapautuksestakin oli periaatteellinen yksimielisyys.

Asiallista syytä ei kapinaan pitänyt olla. Kun se kuitenkin puhkesi ja sai mukaansa suuret kansanjoukot, oli syytä hakea selityksiä.

Kallion perusse litys oli valkoinen. Onnettomuuden ensi­sijainen syy oli sosialistijohtajien vastuuttomuudessa ja halussa bolsevikkien esi­merkkiä seuraten pyrkiä ”venäläiseen malliin”. Kansalaissota oli punaisille ”pelkkä anastussota, jonka he aloittivat”.

Kallio ei silti ollut yksi­viivainen tuomitsija. Hän myönsi, että yhteiskunnassa oli suuria epäoikeuden­mukaisuuksia sekä että porvariston ahneus ja omanvoiton­pyynti olivat myös olleet kapinan yllykkeitä. Esi­merkkejä hän oli kohdannut kosolti jo edelliskevään kylvölakkoja kartanoalueilla sovitellessaan ja sitten syksyllä korkeimpana ”nälän säännöstelijänä”, senaatin elintarvikepäällikkönä.

Hän oli kapinan aikana saanut tietoja paitsi punaisten murhatöistä Etelä-­Suomessa myös valkoisten joukko­teloituksista omalla valta-­alueellaan. Edessä häämöttivät vielä rankemmat toimet.

Kallio ei sitä hyväksynyt. ”Ennemmin aina armo kuin kosto”, hän kirjoitti ja muistutti, kuinka kohtuutonta rankaisua seuraisi koston mieli.

Nämä mietteensä Kallio lausui julki Nivalan sovintopuheessa, omilleen. Ei ollut koston aika, koska kaikkia tarvittiin nuoren itsenäisen Suomen rakennustyössä.

”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”, kuului paljon siteerattu ydinajatus.

Näin puhuessaan Kallio otti myös riskin. Kotiseutukin oli antanut uhrinsa kapinan kukistamisessa. Kaatuneen valkoisen äiti oli juuri vaatinut kaikkien punikkien ampumista. Kaisa Kallion veli oli kaatunut Oulun valtauksessa.

Tuoreet tiedot puheen vastaan­otosta olivatkin vaihtelevia. Toki moni – ehkä enemmistö – yhtyi puhujan ajatuksiin, mutta paljon oli niitäkin, joiden mielestä itsenäisyyssenaattori olisi saanut puhua valkoisen vapaan Suomen aamukoitossa toisin.

Kallio arveli itsekin monen odottaneen ”tuomihtevampaa kantaa”, ja sai kuulla itseään sanotun jopa sosialistiksi. Kallio tuohtui: ”Olisi sekin ollut näytelmä, jos minä hallitusmiehenä olisin ulvonut kostoa susien kanssa”, hän kirjoitti vaimolleen. Hän oli kuitenkin optimisti: ”Sydämessään näkevät he minussa yhteis­kunnan rakentajan pistimienkin vallitessa.”

Kallio tiesi myös, etteivät hänen hallitustoveriensa näkemykset pääkaupungissa ”loppusuoritusten” osalta kulkeneet Nivalan puheen suuntaan.

Valtaan pääsi näkemys, jonka mukaan kapinan toistumisen estämiseksi oli paitsi ankarin rangaistuksin myös ottamalla askeleita yhteiskunnallisen taantumuksen suuntaan, peruuttamalla ”liian pitkälle” menneitä reformeja, yhtäläistä äänioikeutta myöten. Samaan tähtäsi itsenäisyysjulistuksessa mainitun tasavallan muuttaminen keisarilliseen Saksaan nojaavaksi kuningaskunnaksi.

Kallion sovint opuheen välitön vaikutus jäi siten pieneksi. Ensimmäisinä kuukausina sodan jälkeen hallitsi juuri se henki, josta hän oli varoittanut. Puheen linjaukset alkoivat kuitenkin realisoitua maalais­liiton saatua suuren vaalivoiton keväällä ja tasavallan voittaessa lopullisesti kesällä 1919.

Kansallisen eheytymisen vei perille sitten Kallion valitse­minen tasavallan presidentiksi, joka nimitti ensimmäisen voittajista ja voitetuista koostuvan hallituksen. Stalinin hyökkäys 1939 kohtasi kansan, jossa ei enää ollut yksinvaltaisia valkoisia eikä revanssia hautovia punaisia, vaan vain isänmaansa puolustamiseen valmiita tasavallan kansalaisia.

Kallion sovintopuhetta on vuosisadan mittaan muistettu sen merkitykseen nähden aika vähän. Se oli kuitenkin ensimmäinen hallitustasolta pidetty, jossa voittajapuolta varoitettiin kostosta ja vaadittiin sovinnon ja eheyden rakentamista reformien jatkamisen, ei niiden peruuttamisen kautta.

Onkin arvokasta, että valtiovalta muistaa Kallion puhetta nyt korkeimmalla tasolla ja poliittisesti koko leveydeltään.Nivalan pääjuhlassa puhuvat sekä tasavallan presidentti Niinistö että pääministeri Sipilä, Kallion hautamuistomerkillä myös ministeri Matti Ahde.

Kun tasavallan presidentin puheet ovat myös valtiollisia tekoja, esiintyminen Nivalan juhlassa on varmasti huolellisesti harkittu. Vapaussota-­sisällissodan kokoavan muistojuhlan paikaksi valittiin siihen parhaiten sopiva.