Jokainen ateria nautitaan vasta Veli-Jussin esilukeman rukouksen jälkeen.
Parempaan päin
Talo toimi alun perin psykiatrisena osastona.
”Arkirytmi on terveen elämän perusedellytys”, Toni sanoo.
Aamuhartaus on musiikkipainotteinen. Veli-Jussi (vas.), Toni ja Arto säestävät. Benjamin viihtyy, kun ympärillä on väkeä.
Toni oppi metsätöihin jo pienenä.
Vanhassa puutalossa olisi tilaa parillekymmenelle kuntoutujalle.Viimeksi eilen teki mieli lähteä. Silti Mikko jäi. Aivan kuten muillakin kerroilla, kun on tuntunut siltä, että olisi helpointa vain palata vanhaan.
Tämä on nyt hänen perheensä. Tämä pitkän ruokapöydän ääreen kokoontunut sekalainen seurakunta, jonka jäsenistä osa on huumeista eroon opettelevia narkomaaneja, loput heidän auttajiaan. Vanhimmalla ikää yli 70, nuorimmalla reilu vuosi.
Yhteisön asuttama vanha puutalo on Etelä-Karjalassa Parikkalan Särkisalmella. Ruokasalin ikkunasta näkyy metsää, Venäjän rajalle on kymmenen kilometriä.
”Halusimme paikan mahdollisimman syrjästä”, haminalainen Simo Berlin kertoo. Hän on Elävä toivo -yhdistyksen pastori ja Särkisalmen kuntoutuskeskuksen perustaja.
”Tiedän omasta kokemuksestani, että aineista ei pääse eroon ilman, että katkaisee kokonaan välit vanhoihin ympyröihin. Tiedän myös, että se olisi vain yksi puhelinsoitto ja saisin mitä ikinä haluaisin.”
Yhteisön toiminta-ajatus perustuu Simo Berlinin kokemaan näkyyn. Sen viesti oli, että hänen pitää perustaa narkomaanien työleiritoimintaan keskittyvä kuntoutuskeskus. Sellainen, joka Uusi elämä -nimisellä järjestöllä Venäjällä jo oli. Näkyyn asti Simo oli vetänyt Haminassa narkomaaneille työpajatoimintaa, mutta se ei riittänyt auttamaan riippuvaisia uuden elämän alkuun.
Viime kesäkuussa Elävä toivo -yhdistykselle tarjoutui mahdollisuus ostaa Parikkalasta vanha talo, joka on aikoinaan rakennettu vanhainkodin psykiatriseksi osastoksi. Viimeisimpänä paikka on toiminut Lasten raamattupuistona.
Koska Simo johtaa yhdistyksen toimintaa Haminassa, uudelle toimintakeskukselle piti löytää sitoutuneet vetäjät. Silloin esiin astuivat Elävän toivon jäsenet Veli-Jussi ja Henna Nieminen sekä Pirjo Leinonen.
Kolmikko muutti itärajalle, heille ennestään täysin vieraalle seudulle, vailla minkäänlaista kokemusta yhteisöasumisesta.
”Minulla on sosionomin koulutus, mutta ajattelin aina, että päihdekuntoutus ei ainakaan olisi minun juttuni”, Henna nauraa.
”Silti tuli olo, että haluan auttaa näitä ihmisiä. Meidän oli aika lähteä.”
Mukaansa kolmikko otti Niemisten yksivuotiaan pojan Benjaminin, työpajatoiminnassa mukana olleen päihdekuntoutujan Toni Iivanaisen sekä yhdistyksen aktiivijäsenen, Siiri ”mummo” Virkkusen, joka kuuluu muuten vain kalustoon. Sittemmin yhteisöön on liittynyt päihdekuntoutuja Mikko sekä venäläinen Arto Kirilov, 21.
”Arto on kaverini ottopoika, joka on tullut tänne auttelemaan. Arto on viihtynyt niin hyvin, että haemme hänelle oleskelulupaa”, Simo kertoo.
Pian yhteisö kasvaa yhdellä jäsenellä, kun Henna synnyttää toisen lapsen.
Silti tilaa olisi vielä jopa parillekymmenelle asukkaalle, sillä vanhan talon huoneita remontoidaan koko ajan lisää. Talon päädyssä olevat vuokra-asunnot on myös jossain vaiheessa tarkoitus ottaa yhteisön käyttöön.
”Kaikki ovat tänne tervetulleita”, Veli-Jussi sanoo.
Tiedusteluja on tullut ympäri Suomea, sekä narkomaaneilta että heidän läheisiltään. Toistaiseksi Särkisalmen työleirillä on ollut Tonin ja Mikon lisäksi vain yksi päihdekuntoutuja, kolmekymppinen nainen.
”Hän lähti kuukauden jälkeen, koska koki saaneensa kaiken mitä tarvitsi. Nyt hän on palannut vanhaan elämään”, Veli-Jussi kertoo.
Tavoitteena on, että työleiri kestäisi jokaisen kohdalla vuoden.
”Muutama kuukausi riittää ehkä fyysiseen vieroittumiseen, mutta normaalielämään kiinni pääseminen vie kauemmin.”
”Ottaako joku vielä leipää?” Toni kysyy. Hän nousee pöydästä ja alkaa siivota aamiaistarvikkeita pois. Kello alkaa tulla kahdeksan, ja väki siirtyy ruokasalista aamuhartauteen olohuoneeseen, missä Arto jo virittelee kitaraansa.
Vielä viime keväänä 28-vuotiaan Tonin päivärytmi oli erilainen.
”Kun heräsin, katsoin NHL-tulokset ja lähdin A-klinikalle hakemaan subutexia.”
Kotona Haminassa kaveripiiri muodostui ongelmakäyttäjistä. Toni kertoo käyttäneensä aineita puolet elämästään. Se alkoi, kun vanhemmat erosivat hänen ollessaan yläasteella.
”Ala-asteella valistus oli sellaista, että huumeet ovat tabu. Se tuntui kielletyltä hedelmältä, jota oli pakko yläasteella maistaa.”
Eniten meni kannabista ja amfetamiinia. Toni opiskeli lukiossa, kirjoittikin pari ainetta, mutta tutkinto jäi kesken. Aika ajoin hän yritti pyristellä aineista eroon ja hakeutui vieroitukseen useampaan kertaan. Aina hoitoon ei päässyt vaikka olisi halunnut.
”Korvaushoidon myötä tajusin, että yhteiskunta mahdollistaa aineiden käytön kustantamalla narkomaaneille subutexin. Huumetta sekin on, eikä se kannusta muutokseen. A-klinikka tarjoaa apua muttei keinoa päästä kokonaan aineista eroon.”
Subutex on alun perin kehitetty kipulääkkeeksi, mutta sitä on käytetty kauan opioidiriippuvaisten vieroituslääkkeenä. Narkomaaneille se on usein huumetta.
Siksi Elävän toivon työleirillä ei käytetä korvaushoitoa, vaan lääkkeeksi tarjotaan Veli-Jussin mukaan ”normaalia elämää”.
Alussa Toni sai pahoja vieroitusoireita ja Veli-Jussi katsoi vieressä, kun hän tärisi ja oksensi pahaa oloa pois.
”Liian vähän puhutaan siitä, miten paljon ihmisiä kuolee huumeisiin”, Veli-Jussi toteaa.
Toni ja Mikko nyökkäilevät.
”Yksi kaverini kuoli auto-onnettomuudessa, ja yhden sydän pysähtyi 200 metrin matkalla A-klinikalle”, Mikko kertoo.
Tonilta huumeet tappoivat muutaman kaverin joka kesä.
”Kerran esimerkiksi toinen hakkasi toisen pään vasaralla. Kesä on pahinta aikaa. Siksi otin itseäni niskasta kiinni keväällä, ennen kuin festarikausi ehti alkaa.”
Ensimmäiset viisi kuukautta Toni oli paikan ainut kuntoutuja, kunnes marraskuussa taloon tuli 29-vuotias Mikko. Veli-Jussi kävi hakemassa tämän Parikkalan R-kioskilta.
Mikko oli ottanut yhteyttä kunnan mielenterveyspalveluihin ja pyytänyt virkailijaa soittamaan Elävä toivo -yhdistykseen. Mikko oli kuullut huhuja, että yhdistyksellä olisi Särkisalmella vuokra-asuntoja.
”Minä sanoin, että ei meillä mitään vuokrakämppiä ole vaan asuminen on ilmaista”, Simo muistelee.
Ja kertoi hän Mikolle muutakin.
”Kun kuulin toiminnasta, funtsin asiaa pari päivää. Tiesin, että tarvitsen katkaisupaikan”, Mikko sanoo.
Parikkalalainen hän ei ole mutta lähiseudulta kylläkin. Maatilan poika, ehjästä kodista, perheessä sisko ja veli. Huumeidenkäytön hän aloitti jo peruskoulussa. Jos syytä haluaa etsiä, ehkä se oli koulukiusaaminen.
”Yläasteella päihteet olivat keino päästä kiusaamistaustaa pakoon sekä päästä porukkaan mukaan. Näytin, että olen kova jätkä. 14-vuotiaana aloin käyttää kannabista, joka on portti kaikkiin huumeiseen. Sen jälkeen olen käyttänyt kaikkea. Ihan kaikkea.”
Keväällä Mikko oli melkein kuivilla ja palasi kotimaan kiertueeltaan Itä-Suomeen.
”Sitten muutin Parikkalaan ja saman tien tuli kamaa tarjolle.”
Huumeet ovat pienessä itärajan kunnassa vakava ongelma, vaikka ne eivät katukuvassa näy. Pari vuotta sitten uutisoitiin laajasta heroiini-ilmiöstä, ja alueella liikkuu paljon myös muuntohuumeita.
”Täältä löytyy kyllä ihan kaikkea. Eivät rikolliset tyhmiä ole. Kaikki tietävät, että lähin poliisi on 60 kilometrin päässä. Tällaisessa paikassa kaman on hyvä vaihtaa omistajaa”, Mikko huomauttaa.
Veli-Jussikin tietää, että huumeet eivät ole vain isojen kaupunkien ongelma.
”Olen kotoisin 6 000 asukkaan Ylistarosta, mistä muutin ammattikouluun Vaasaan. Vaikkei minulla omaa huumetaustaa ole, näin, miten monet hakivat huumeita juuri Ylistarosta. Se oli ihan kovien aineiden ydinpaikka.”
Benjamin vatkaa helistimiä ja kiertää sylistä syliin. Henna arvelee, että lapsen läsnäolo osaltaan auttaa kuntoutujia.
”Benkku on omanlaisensa terapeutti, hän on niin viaton ja vilpitön”, Henna miettii.
”Perhe-elämän näkeminen luo ehkä kuntoutujille toivoa, että he voivat itsekin perustaa joskus oman perheen”, Simo lisää.
Hartauden jälkeen Toni ja Mikko vetävät niskaansa työvaatteet ja siirtyvät yläkertaan. Pirjon huoneen kaksi ovea pitää laittaa umpeen, ja remonttia on hyvä edistää Pirjon ollessa visiitillä Haminassa. Rakennusalan tutkinnon omaava Veli-Jussi toimii ohjaajana.
Henna lähtee apupoika Arton kanssa kauppaan. Paikallinen Siwa lahjoittaa pari kertaa viikossa yhteisölle monta laatikollista myynnistä poistettavaa ruokaa.
Kuntoutuskeskus on täysin lahjoitusten varassa, eikä kukaan työntekijöistä saa palkkaa.
Talokin ostettiin kahden ihmisen antamilla lahjoituksilla, mutta hinta jää salaisuudeksi. Tonttia Parikkalan kunta vuokraa vajaalla 400 eurolla vuodessa.
Se, ettei kuntoutuskeskus kuormita kuntaa taloudellisesti, on yksi syy, miksi narkomaanien toimintakeskus on otettu hyvin vastaan.
”Teimme heti selväksi, ettei asukkaistamme koidu kunnalle kustannuksia. He eivät tule Parikkalaan kirjoille, joten he eivät vie kunnan sosiaalietuuksia”, Veli-Jussi huomauttaa.
Niemiset ovat Parikkalassa kirjoilla, mutta he eivät nosta mitään yhteiskunnan tukia pian alkavaa äitiyspäivärahaa lukuun ottamatta.
”Se, mikä tuntuu hyvältä, riittää. Emme tarvitse yhteiskunnalta ekstraa”, Henna muotoilee kaupasta palattuaan.
Jotta talon ylläpitokulut saataisiin jatkossakin katetuiksi, Veli-Jussi on suunnitellut tuottavaa työpajatoimintaa ja erilaisten työpalveluiden myymistä.
”Parikkalassa on paljon ikääntyneitä, joita voisimme auttaa”, hän toteaa.
Simo huomauttaa, että narkomaanit ovat pohjimmiltaan hyvin kilttejä ihmisiä.
”Heitä helposti pelätään ja pidetään kriminaaleina, mutta kukaan ei ole lähtökohtaisesti paha. Ei kukaan 4-vuotiaana halua narkkariksi.”
Parasta yhteisössä asumisessa on tekeminen ja päivärytmi, Toni ja Mikko tuumivat. Kun koko ajan on puuhaa, ei ehdi ajatella päihteitä.
Jokaisen on oltava päivävaatteissa aamiaispöydässä 7.30, ja hiljaisuus alkaa iltakymmeneltä. Siihen väliin mahtuu paljon muttei mitään ihmeellistä: kotiaskareita ja yhteisiä ruokahetkiä, Raamatun lukua ja vähän urheilua. Ahkeralla käytöksellä ansaitsee kauppareissun.
Hengellisyyttä ei Särkisalmen toimintakeskukseen tulevilta vaadita, mutta aamuhartauteen on osallistuttava.
”Pitää olla oma tahto, ketään emme tuo tänne väkisin. Haastattelemme jokaisen kuntoutujan ennen tänne tuloa ja teemme selväksi talon säännöt. Huumetestejä täällä ei tehdä. Kyllä sen heti huomaa, jos joku on käyttänyt. Sellaista ei kuitenkaan ole tapahtunut”, Simo kertoo.
Omia puhelimia kuntoutujilla ei ole, mutta kotiin saa soittaa. Vieraita ei suositella ainakaan ensimmäiseen kolmeen kuukauteen.
”Narkomaaneille tulee toipuessaan hätä siitä, mitä on jäänyt elämässä tekemättä, ja he haluaisivat kiireesti korjata kaiken heti. Haluamme kuitenkin keskittyä siihen, että ihminen korjaa itsensä ensin”, Veli-Jussi sanoo.
Tänään on lounaaksi broilerinkoipia ja riisiä. Henna pyytää Mikon avukseen keittiöön.
Käsiä pestessään Mikko kertoo, että hän tuli uskoon vuosi sitten. Silti hän retkahti.
”Minulla ei ollut mitään rutiineja, ja tuli elettyä kolmea elämää yhtä aikaa: oli kaverit, huumekaverit ja perhe.”
Katkaisuhoitoa hän kokeili pari kertaa pakotettuna. ”Kerran kun menin kotiin jouluksi, äiti ja isä näkivät, miten paha tilanne oli ja pakottivat minut katkaisuun. Olen myös ollut yhdeksän kuukautta vankilassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tulin hoitoon omasta tahdostani.”
Päätökseen vaikutti jokin ”kipeä kokemus”, mutta se on Mikon mukaan liian raskas kerrottavaksi. Muistelusta tulee paha olo. Henna huomaa sen heti.
”Haluatko Mikko lähteä rukoilemaan?”
”Haluaisin. Tuli tosi huono olo.”
Broilerinkoivet saavat odottaa. Henna ja Mikko lähtevät peräkanaa rukoushuoneeseen, josta alkaa kuulua kaksiäänistä mutinaa. Se helpottaa, ja huoneesta poistuu hymyilevä mies.
”Jumala ilmestyi minulle äsken.”
Toni vetäisee moottorisahan käyntiin kirpeässä pakkasessa. Ennen ruokaa ehtii vielä tehdä vähän puita. Tontin reunaa kehystää pitkä rivi halkoja, mutta monta kuusta on vielä pätkimättä.
Edellisestä savotasta on aikaa. Toni oli silloin pikkupoika ja autteli pappaansa, joka oli kirvesmies.
”Olen viihtynyt täällä hyvin varmaan siksi, että seudusta tulee mieleen lapsuuteni Hamina.”
Vaikka paikoin tulee epätoivon hetkiä, Toni aikoo lähteä vasta, kun vuosi työleirielämää on täynnä. Minne, sitä hän ei halua vielä liian pitkälle ajatella. Elämänhalu on kuitenkin syttynyt. Olisi kivaa palata vanhan musiikkiharrastuksen pariin, ehkä kouluttautuakin.
”Kun puoli vuotta sitten muutin tänne, tuntui, että sain kokea Suomen kesän ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Kun vanha maailma jää, toivo alkaa elää ja tietää, että kaikki on mahdollista.”
Mikon nimi on muutettu.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
