Mummojen momentum, pappojen potentiaali – isovanhempien läsnäolo voisi pelastaa lasten ja nuorten hyvinvoinnin
Isovanhempien erkaantuminen lastenlastensa arjesta voi olla yksi syypää nykyajan nuorten ongelmiin.
Isoäiti ja lapsenlapsi viettävät yhteistä aikaa käydessään tilan kasvihuoneilla. Kuva: Johannes TervoIsovanhemmat asuvat yhä useammin kaukana lastensa perheistä. Maaseutu muodostaa poikkeuksen, jossa mummo ja vaari löytyvät monesti läheltä – jos ei nyt saman katon alta, niin omasta taloudestaan lähistöltä tai kirkonkylän eläkeasunnosta.
Kaupungeissa perheistä on tullut kahden sukupolven yksiköitä, joissa yhteistä aikaa on kovin vähän. Pienestä pitäen lapset viedään aamuisin päivähoitoon ja vähän vanhempina he lähtevät koulutielle.
Perhe näkee toisiaan vaihtelevasti kotiintulon ja harrastuksiin lähdön välissä. Sen jälkeen on läksyjen ja kodinhoidon vuoro. Vähänä vapaa-aikana rojahdetaan kuka minnekin oman puhelimen kanssa. Vaatii paljon panostusta, että arkena perhe ehtisi elää ihannekuvien idyllistä perhe-elämää.
Elämänasenteet olen omaksunut ennemmin isovanhemmiltani kuin vanhemmilta.
Vuosi vuodelta ihmiset tuntuvat voivan huonommin – ainakin sellainen mielikuva mediasta tulee. Mielenterveysongelmat ja psyykkiset diagnoosit lisääntyvät. Osa nuorista ei käy enää koulussa eivätkä kaikki pysty edes poistumaan kotoa. Vuonna 2022 tehtiin lastensuojeluilmoitus lähes joka kymmenennestä lapsesta. Aikuisenakin moni jää yksin. Ei ole kavereita eikä löydy parisuhdetta. Joka viides asuu yksin.
Väitän, että osa ongelmista johtuu siitä, etteivät isovanhemmat enää kuulu perheeseen. Kolmen sukupolven asuminen samassa talossa ei ole aina auvoa, mutta ei siellä ainakaan yksin jäänyt. Maatilalla kasvaneena muistan olleeni yksin kotona kerran ennen täysi-ikäistymistä.
Isovanhemmat olivat perheessä tasoittava tekijä. He hoitivat merkittävän osan pienemmistä töistä, joihin vanhemmat eivät ehtineet. Jos perheessä oli ongelmia, he pysyivät tukipylväinä. Mummolla ja papalla oli aina aikaa lapsille, usein pikkuaskareiden lomassa. Siinä puhuttiin päivän kuulumiset puolin ja toisin, ja huomaamatta siirrettiin tärkeää sukupolvista tietoa eteenpäin. Elämänasenteet olen omaksunut ennemmin isovanhemmiltani kuin vanhemmilta.
Talojen elämään kuului myös koko joukko muita ihmisiä: työmies, jolla oli oma sänkynsä pirtin nurkassa, lomittajat yöpyivät taloissa, naapurit tupsahtivat tuvan penkille tuon tuosta ja sukulaiset viipyivät vierailuillaan muutaman päivän.
Kasvatus oli koko kylän, suvun ja yhteisön juttu. Monessa kulttuurissa näin on vieläkin, vaikkapa Etelä-Euroopassa ja Afrikassa. Sieltä voi olla opittavaa.
Nykyisessä yksilönvapaudessa ja mahdollisuudessa kasvaa omaksi itsekseen ilman menneisyydestä kumpuavia rajoitteita on paljon hyvää. Osa perheistä haluaa tietoisesti tehdä asiat toisin kuin vanhempansa. Ja isovanhemmillakin on oikeus omaan elämään ilman, että heitä pidettäisiin automaattisesti apuun rientävinä lastenhoitajina, siivoojina tai remonttireiskoina.
Isovanhempien tuki lapsenlapsille on tärkeää. Samalla kannattaa muistaa, että voimavarat kulkevat myös toiseen suuntaan. Lapsilta saa iloa, elinvoimaa ja elämäntarkoitusta. Eikä vanhanakaan jää yksin.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
