Muistikuvia

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Yli 80-vuotias äitini muutti toissapäivänä uuteen asuntoonsa, juuri avattuun helsinkiläiseen palvelutaloon, jonka toiminta-ajatus vaikuttaa lupaavalta: asukkaat voivat asua omassa kodissaan elämänsä loppuun asti ja heille tarjotaan yksilöllistä hoivaa ja kuntoutusta ilman kiirettä ja suorituskeskeisyyttä.

Vaikka rakennuksen peruskorjaus on vielä kesken, aamulehden jakaja on ollut eksyksissä, eikä televisiokanavia saatu heti näkyviin, uuden asumisen alku on ollut lupaava.

Heti muuton jälkeen pidettiin pitkä palaveri, jossa äiti sai muistella elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta alkaen ja kertoa omista mieltymyksistään ja toiveistaan. Kaikki kirjattiin tarkoin ylös, jotta koko henkilökunta tutustuisi uuteen asukkaaseen.

Palaverin päätteeksi sovittiin selkeät tavoitteet: niinpä ahkerana kävelijänä tunnetun äitini liikuntakykyä, jota selkä- ja jalkakivut nyt haittaavat, ryhdytään heti kohentamaan yksilöllisellä kuntoutuksella. Ensimmäinen fysioterapeutin vierailu sovittiin jo seuraavaksi päiväksi.

Iltapäivällä kokoonnuttiin joukolla yhteiseen seurusteluhuoneeseen kahvin ja vastapaistettujen sämpylöiden ääreen. Mekin muutoissa hääränneet sukulaiset pääsimme samaan pöytään uusien asukkaiden ja työvuorossa olevan henkilökunnan kanssa.

Jossakin vaiheessa hilpeä puheenporina kääntyi talvisodan alkamispäivään. Liekö syynä ollut syksyn ensimmäinen lumituisku suurten ikkunoiden takana. Henkeä pidättäen me nuoremmat istuimme kuuntelemassa, kun vanhat rouvat kertoivat elävästi muistoistaan.

Joukon vanhin oli helsinkiläisenä lukiolaistyttönä selvinnyt kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana, vaikka pommi oli pudonnut kadun toisella puolelle. Partiolaisten valmiuskurssin käyneenä hän oli heti ensimmäisen hälytyksen aikana kiiruhtanut edeltä määrätylle asemapaikalleen Marian sairaalaan, mutta saanut käskyn käydä ensin kotonaan hakemassa lisää varusteita. Pesti kestikin sitten talvisodan loppuun saakka.

Toinen muistelija oli ollut elokuvateatterissa ensimmäisten pommitusten vyöryessä Helsingin ylle.

Äitini, joka oli talvisodan syttyessä vasta ekaluokkalainen, oli kipittänyt koulusta kotiin mukanaan se hiilillä täytetty kangaspussi, johon oli ommeltu kaksi nappia kumpaankin kylkeen. Ajan ankaruutta kuvaa sekin, että syksyllä 1939 alakoululaisten ensimmäinen käsityö oli ollut omatekoinen kaasunaamari, joka piti kiinnittää kuminauhalla suun ja nenän suojaksi.

Talvisodan alkamisesta tulee marraskuun lopussa kuluneeksi 77 vuotta. Vaikka rintamamiesten ja -naisten rivit ovat harvenneet, lähipiirissämme on vielä monia, joilla on omakohtaisia kokemuksia kansakunnan kohtalonvuosista.

Itsenäisyyspäivän ja Suomen satavuotisjuhlan kynnyksellä on kannattaa kysellä ja kuunnella heidän muistikuviaan.